Vad är det med min skägg? Jag äter ju brännande ost!
Nykyajan spektaakkeliyhteiskunnassa pienestäkin mielipahasta pitää rakentaa näytelmä. Avuksi huudetaan vähintään poliisi eli nato eli jumala. Kirjoitellaan avoimia kirjeitä, spämmätään tuohtumus verkkoon ja otetaan yhteyttä kaikkiin perähikiän paikallissanomia isompiin tiedotusvälineisiin. Avaudutaan. Kun on niin paha mieli.

Coca-colan jälkeen levinnein meemi on narsismi. Se ei tuijottele omaan napaan, se näkee muiden navat ja vaatii niiden näkemisestä korvauksia.

Jos minua korpeaa, niin silloin kaikkia muitakin. Osoitetaan mieltä niin että kuuluu: kaadetaan traktorinkärryllinen nauriita moottoritielle, otetaan pari panttivankia, poltetaan jotain, köytetään vyötäisille pommi, naulitaan joku ristille sanoin tai teoin. Ja media juoksee perässä, kiitellen luojaansa hyvästä uutispäivästä.

Hökkeleissä, joihin ei tule edes juoksevaa vettä, katsellaan silmät suurina paholaisen paskalaatikkoa, katsotaan ja provosoidutaan. Kiitos herran ja muhammedin, taivaasta laskeutunut totuus on keskuudessamme! Töllö vuolee ajattelemattomien tulitikkuleikkien aineksista keihäitä, jotka lentävät malkoina ruudusta ymmärtämättömien rintaan. Tämä on kieltä, jota ymmärretään. Samantien kuopaistaan naamalle sotamaali kulhosta joka lojuu telkkarin päällä, sytytetään soihdut ja juostaan kadulle mellastamaan.

Toisaalla saadaan vaikutteita, niistä muotoillaan vaikkua korvaan. On parempi että korvat on täynnä, se vaimentaa maailman kakofonian. Korvat ummessa näkee selvemmin mitä on tehtävä. Hetken aikaa silmissä kajastaa kuvajaisena se oman pahan mielen aiheuttaja. Sitä tikulla silmään. Ja kohta tarvitaan hammastutkijoita.

Taistellaan.

Koska lakataan? Kuka on laskenut tämänkertaisen pahan mielen hinnan?

Montako desiä verta on vuodatettava? Vai onko mittaämpärissä litra-asteikko? Riittääkö yksi syyllinen vai montako tarvitaan? Eduskuntatalon parvekkeelle kiivennyt kapinajohtaja tuottaa kansan eteen alastomia, ruoskittuja mediaruumiita. Huutakaa te näistä syyllinen! Soittaakin voi, 0700-123 123 123 123. Parhaat tekstarit pääsevät lähetykseen.

Tulitikun napsahdusta pienempi ääni on se kamelinselän katkeaminen, kun kansa saa spektaakkelista kyllikseen. Yhtäkkiä kaikki on ohi. Torille jää vain flaijeripaperiroskaa, sammuneita soihtuja, tonttuja ja muutama poltettu fiiatti.

Miten kansanjoukot hajoavat? Hajaantuvatko ne televisiokameroiden sammumisen jälkeen? Muistaako siinä kukin mitä oli tekemässä, palaa puuhiinsa? Huomaako höykyttäjä kourassaan rypistyneen kauppalistan, ostaako äsken ampumansa vihanneskauppiaan veljeltä avocadon? Kuka tietää? Siitä ei telkkarissa kerrota. Olemme jo säätilassa.

Me hyväkkäät istumme pikaruokalassa, luemme ilta-saastaa tai ilta-liejua ja päivittelemme barbaareja hampurilaisrasva suupielestä tirskuen. On se kumma kun ne eivät ymmärrä kuinka käyttäydytään vaikka niin hyvä mallikin on annettu. Kohta palataan toimistoon ja lähetetään sähköpostia ministerille, vaaditaan lisää kameroita helikoptereita turvatakuita ennaltaehkäiseviä ajatuspoliiseja. Oikeutettuja vastaiskuja, okei? Minulla on oikeus. Kun on niin paha mieli.

Eivät kaikki kapinat oikeudettomia ole. Jos sokeus olisi rikos, kuka meistä näkisi teloittaa syylliset? Eivät pahoja kaikki poliisit, anarkistit, libertaristit liberaalit kansalaistottelemattomat kakkukahvikansalaiset. Kaikki vain ei ole kaikki. Kaikki päinvastoin on jotain, joka ei ole oikein mitään. Unohdinpa sen nyt vain hetkeksi, kun avauduin. Kun oli niin paha mieli.