Selässä ounailtua

Viime aikoina olen ajatellut lähinnä koululle ja kotiin pyöräillessäni. Eläköön tämä jäätön, lämpimähkö renessanssisyksy.

Kehitys etenee. Vein tänään todistushakemuksen tiedekuntaan. Sitä ennen oppiaineesta oltiin puhelimessa jopa hartaita. Kiitos itsellenne. Publiikkiohjeessa ei mainittu pukukoodista. Olisivatko saketti, plastron, nuppikeppi ja harmaa silinteri liioittelua?

Kasvamiseen kuuluu aina kipua. Tänä syksynä opettamiseen liittyvä vastuuahdistus on monesti viiltänyt niin, että olen ollut viittä vaille soittaa koululle ja selittää jotain silmätulehduksesta tai sikotaudista.

Mutta onneksi on kollegoja. Vanhempi ainekollega otti yksi perjantai seuraavan viikon kalvoja touhottavaa märkähattua niskasta kiinni ja sanoi: "Nyt me muuten lähdemme kotiin". Perfektionismi on opettajalle traumatisoiva luonteenpiirre. Koulussa, jossa kaikki on ikuisesti kesken, epäkypsää, epävalmista, käymisen tilassa, jossa yksi oppilas on terkkarilla, kaksi on aina poissa ja kolme sählyturnauksessa, ei voi koskaan saavuttaa mitään kokonaista. Tietty keskeneräisyys ja asioiden levälläänolo on vain hyväksyttävä, muuten alkaa viirata päästä.

Olen toisaalta rentoutunut ja toisalta skarpannut. Olen huomannut, ettei tunteja kannata suunnitella piripintaan, koska satunnaisgeneraattori iskee jos ei muuten, niin kuulutuksen muodossa: "Seuraava kuulutus koskee juuri sinun oppilaitasi. Tälle viikolle varaamasi opetus heittää tämän lätinän myötä häränpyllyä, sillä koulun projekti läppätilää blaa blaa blaa..."

Toisaalta luokan eteen ei kannata mennä, jos takataskussasi ei ole ruoskaa opetuskalvoa, josta banaalia kvasitietoa vihkoon äkseeraamalla saat luokan aina töihin, kun hieno kiertoryhmätyöideasi vesittyy edellisen viikonlopun kännitoilailuiden kertailuun.

Elä tässä nyt näiden kanssa. Ja minähän elän.