Vaiti
Olen ollut hiljaa jonkin aikaa. Olen yhteyshenkilö Koloparta kortissa 2345/XX/hh. Jäljilläni ollaan. Kirjoittelenkin tähän hämäykseksi jotain random-diibadaabaa [onko tämä päiväkirja joskus sisältänyt muutakin?]

Lasten ja humalaisten suusta kuulee totuuden. Jälkimmäisistä pääsee eroon tarjoamalla rahaa, ja ensimmäisistä tarjoamalla tukiopetusta. Vai oliko se toisin päin.

Hiljaa, niin hiljaa on virrannut Aurajoki. Kesä lipui jonnekin, kun käänsin selkäni. Nyt lehtilaatikossa on ennen pitkää kellastuva nippu kesän aikana ilmastoidussa toimituksessa kirjoitettuja auto tuli kolmion takaa -juttuja. Kari Hotakaisen mukaan kirjailijuushaaveet kannattaa heittää, jos ei pysty kirjoittamaan nasevaa yhden palstan poliisiuutista. Huomasin, että lyhyesti kirjoittaminen on yllättävän haastavaa.

Kiertävällä opettajalla oppilaita on nelisenkymmentä. Kouluja on neljä tai viisi, en tiedä vieläkään varmaksi. Ahnehdinko liikaa, jos tarjoan itseäni vielä kahteen? Eihän se ole kuin kaksi viikkotuntia lisää, mutta niiden myötä tulisi kymmenkunta oppilasta yksilöllisine ongelmineen. Taidan olla hullu.

Mukavia asioita toistaiseksi ovat olleet teineihin tottuneelle opelle ala-asteen oppilaiden riemastuttavan kiltteyden ohella muutamat uudet, mukavat työkaverit, arabiaa taitava kouluavustaja ja Turkuun verrattuna jopa hienot koulurakennukset varusteineen. Mutta parasta ovat itse oppilaat, kirkassilmäiset kakkosluokkalaiset, cooliutta tavoittelevat esi- ja täysteinit, uteliaat, innostuneet, suorapuheiset ja välittömät tyypit, joiden kanssa itsekin oppii joka päivä lisää.

Monet lähipiirissä ovat viime aikoina ihmetelleet, minkälaiset kieroutuneet hullut levittelevät asioitaan netissä kaikille. Mistä minä tiedän, en tunne ketään sellaista. Jos jollekulle on uutinen, että jollakulla on vaikeaa, go get a life. Jokaisen tilastonumeron takana on ihmiskohtaloita. Eivät kaikki mielialalääkkeiden syöjät asu edullisten neliöhintojen kaupunginosissa.

Jos joku saa apua siitä, että lukee jonkun rehellisiä tilityksiä vaikeuksistaan ja niistä selviämisestä, eikö se ole hyvä juttu? Sellaiset sairaat paskiaiset, jotka etsivät netistä tuttujensa avautumisia, jotta saisivat jotain, jolla lyödä vyön alle, jääkööt auton alle näinä pimenevinä syysiltoina.

Jokainen on vaatteidensa alla samannäköinen, ja me muistutamme paljon toisiamme silloin, kun uskallamme riisua häveliäisyyden verhot oman henkisen minämme ympäriltä. Valitettavasti näiden molempien minien ympärille on kertynyt paksu kulttuurikerros sisäistettyjä oikein olemisen tapoja, leimaamista, leimatuksi tulemisen pelkoa, häpeän tunteita, liiallista ankaruutta itseä ja siten muitakin kohtaan, sanalla sanoen sellaista ulkokultaista farisealaisuutta, joka usein ryöpsähtää, kun joku ryhtyy kahvikuppinsa takaa naukumaan: "Een miiiinä vaan kooooskaan voisi tuoooolla tavalla..."

Jos ei pidä kanaruuista, pitää pysytellä poissa keittiöstä. Koipi, anyone?

Keski-ikäisillä on aina kiire. Nyt tiedän, mihin: päivänokosille.