Saku Sammakko puheessaan puolueen työvaliokunnan kokouksessa:

Pääministerin kanta on arvoitus
ja hallituksen tahtotila epäselvä
Sääministerin antia karvoitus
(x 2) ja hallituksen tahtotila epäselvä

Hallitus on jättänyt hännät kummentuneeseen tilaan kunta- ja palvelurakenneuudistuksen kynnyksellä, toteaa kansanedustaja, puheenjohtaja Saku Sammakko (ahaa) puheessaan puolueen työvaliokunnan kokouksessa 19 kuluvaa kuuta viiluverhotussa neuvottelutilassa.

Alueellinen keskustelu uudistuksesta on tärkeää,
muutenhan tässä ei ole mitään järkeä.
Miksi otin vajaan kahvikypin,
eivät katso hyvällä jos kesken termokselle hypin.
Jos uudistus kuihtuu kosmetiikaksi,
muuttuu kilinpäätöksen plussa miikaksi.
Riski jonkin kalan strofista on ovella,
en alkua kuullut, siksi: keksi ja sovella.

Määpinisterin kanta on siis, shiisch, jäänyt täysin arvoitukseksi, voi. Mutta entä Pormestaajan Painiva Koira?

Kyborgi V4nh4 on tyytynyt toteamaan, että mi-hin-kään ministerihyhmän (hamsterityhmän) esittämistä kolmesta mallista ei sovi kakkii alle. Vaan mikä sopisikaan kaikkialle, veikkosein?

Muolueet lähettävät kentälle omia paimenkirjeitään. Untakuudistus vaarassa!

Päntakuuttajapaikkojen pönkittäminen ei saa ratkaista uudistuksen
suuntaa. Yhteiskunnan kokonaisetu. Kokonaiskunnan yhteisetu. Kirkunaa. Hiljaa. Kunnallispoliittinen luottamusbyrokraattiverkosto on sairaalloisen pöhöttynyt. Vesi oli alhaalla jossakin. Puhui hän selvästi ja nenään!

Tiedotussihteerin bleiseristä (vai onko tuo irtotakki? Nainen! Mies!) on nappi kadonnut. Nuorena ollessani muistan nähneeni mummollani palttoon samanlaisesta kankaasta. Ei sekään hieno ollut, jos minulta kysytään.

Yöt olivat pakottaneet meidät luopumaan kesästä. Lojuimme puistossa ja kuuntelimme, kuinka puut nukkuvat. Muutamia itsetietoisia humalaisia metelöi sillalla, muuten oli hiljaista. Puut suodattivat valoista pehmeitä kehiä. Maisema pani parastaan meidän tähtemme. Katselimme korostuneen kolmiulotteiselta näyttävää maisemaa kuin ensimmäistä kertaa. Luontokokemuksemme muuttui koko ajan käsinkoskelteltavammaksi, kun takamuksemme kastuivat.
- Yääh, mun housut on ihan märät!

Lapsellisesta mielijohteesta päätimme tehdä sen, mitä olimme usein ajatelleet, kun olimme kotiin palatessamme ihailleet kelmeissä katuvaloissa tummansinisenä samettina soljuvaa virtaa. Laskostimme vaatteemme penkille ja kävelimme alastomina, käsi kädessä parrasta reunustavalle kiveykselle. Katsoimme hymyillen toisiimme.
- Nytkö?
- Nyt.

Sukelsimme viileään virtaan. Vesi otti meidät valtakuntaansa kyselemättä. Se antoi meidän vajota lävitseen aina pohjan liejuun, joka otti meidät avosylin tukahduttavaan syleilyynsä. Lieju sulki meidät maailmasta, se tunki hyytävänä ympärillemme joka puolelta, kuin olisimme palanneet kuolleen emon kohtuun. Ponnistelu oli turhaa, olimme jumissa. Lieju laskeutui jo päällemme paksuna peittona. Tuli täysin pimeää. Hapuilimme ja kätemme osuivat yhteen. Puristimme lujaa. Kuin yhteisestä sopimuksesta käytimme viimeisen keuhkoihimme jääneen ilman sanomalla "Minä rakastan". Hetken päästä pinnalle nousi muutamia kuplia. Ohikulkijat näkivät vaatteemme ja kutsuivat paikalle pelastajia. Sukeltajat toimivat ripeästi, niin uskomme. Meitä ei koskaan löydetty. Me muutuimme sedimenteiksi pohjan liejuun, josta ikuistetun rakkautemme paleontologit löysivät tuhansia vuosia myöhemmin. Saimme kiitosta hyvinsäilyneinä muinaisjäänteinä.