Viime aikoina olen ajatellut lähinnä koululle ja kotiin pyöräillessäni. Eläköön tämä jäätön, lämpimähkö renessanssisyksy.

Kehitys etenee. Vein tänään todistushakemuksen tiedekuntaan. Sitä ennen oppiaineesta oltiin puhelimessa jopa hartaita. Kiitos itsellenne. Publiikkiohjeessa ei mainittu pukukoodista. Olisivatko saketti, plastron, nuppikeppi ja harmaa silinteri liioittelua?

Kasvamiseen kuuluu aina kipua. Tänä syksynä opettamiseen liittyvä vastuuahdistus on monesti viiltänyt niin, että olen ollut viittä vaille soittaa koululle ja selittää jotain silmätulehduksesta tai sikotaudista.

Mutta onneksi on kollegoja. Vanhempi ainekollega otti yksi perjantai seuraavan viikon kalvoja touhottavaa märkähattua niskasta kiinni ja sanoi: "Nyt me muuten lähdemme kotiin". Perfektionismi on opettajalle traumatisoiva luonteenpiirre. Koulussa, jossa kaikki on ikuisesti kesken, epäkypsää, epävalmista, käymisen tilassa, jossa yksi oppilas on terkkarilla, kaksi on aina poissa ja kolme sählyturnauksessa, ei voi koskaan saavuttaa mitään kokonaista. Tietty keskeneräisyys ja asioiden levälläänolo on vain hyväksyttävä, muuten alkaa viirata päästä.

Olen toisaalta rentoutunut ja toisalta skarpannut. Olen huomannut, ettei tunteja kannata suunnitella piripintaan, koska satunnaisgeneraattori iskee jos ei muuten, niin kuulutuksen muodossa: "Seuraava kuulutus koskee juuri sinun oppilaitasi. Tälle viikolle varaamasi opetus heittää tämän lätinän myötä häränpyllyä, sillä koulun projekti läppätilää blaa blaa blaa..."

Toisaalta luokan eteen ei kannata mennä, jos takataskussasi ei ole ruoskaa opetuskalvoa, josta banaalia kvasitietoa vihkoon äkseeraamalla saat luokan aina töihin, kun hieno kiertoryhmätyöideasi vesittyy edellisen viikonlopun kännitoilailuiden kertailuun.

Elä tässä nyt näiden kanssa. Ja minähän elän.

Asiat ovat parhaillaan, kun ne ottaa sellaisinaan. Asiat an sich, nautitaan al dente, puolikypsänä, niin että veri tirskahtaa suupielestä kun puraisee.

Eipä se viikon jääkaapissa syömistään odottanut ruokakaan hyvää ole. Miten siis asiat paranevat, jos niitä hautoo, sikäli kun kyse ei ole kypsyttämisestä?

Käykäämme päivän epistolaan kuin sika limppuun. First things first, sanoi entinenkin maisteri.

::

Tukekoon myös tämä uusi, pelkistetty leiska tätä tarinaa.

Havupuut alppiruusut
Liian syvä vihreä häiritsee
kuin syksyisen metsän tuoksu
pakahduttavasti kesän käynyttä lemua
( Lue koko merkintä )

Katsoin S:n kanssa elokuvan Volver - paluu. Tarina kosketti - tunteen tasolla, samalla alitajuisella tavalla kuin suihkusaippua valitaan tuoksun perusteella tavaratalon kosmetiikkaosastolla. Miten tuoksu koetaan? Mitä muita määreitä miellyttävälle tuoksulle on kuin sen hyvyys? Voiko tuollaista kokemusta sanallistaa? Eikö jonkin määrittämättömän sanallistamisyritys ole korkeintaan epätarkkojen likiarvojen väliin haarukointia?

Tunteen tasolla kosketti myös Riitta Jalosen nuortenkirja Enkeliyöt, jonka luimme ysiluokkalaisten kanssa.

Näissä molemmissa oli kyse kuolemisesta. Joko oikeasti, tai sitten tunteen tasolla. Vai onko sitä molemmissa tapauksissa yhtä kuollut?

( Lue koko merkintä )

Luin Tyhjyyden arkkitehdistä ja löysin autiudesta jotain tuttua, minunkin kokemaani. Itselläni se on vielä sanallistamatonta, hahmotonta:

Kulunut vuosi on ollut kauhea: ajatus on ajatellut itsensä(...) Voin kertoa sinulle, että olen nyt persoonaton, en enää entinen Stéphane vaan olento, jonka tehtävänä on tarkkailla itseään ja kehittyä kaiken sen kautta, mitä ennen olin.

-Stéphane Mallarmé 1867

( Lue koko merkintä )

Kuvassa oppilaita rientämässä innokkaina kouluunsa

Ei ole sanottavana paljoakaan, mikä ei kuuluisi vaitiolovelvollisuuden piiriin. Ruoka on sentään ollut hyvää ja lämmintä, ja sitä on ollut riittävästi.

Opettajan työmäärä ei ole vielä täysin hahmottunut, kuten ei tekemisen tapakaan. Tuntien suunnitteluun kuluu vielä kovin paljon aikaa. Itse tunnit taas etenevät no, omalla painollaan.

Havaintoja opettamisesta ovat toistaiseksi olleet, että se on kuin kiipeäisi jäkiskamojen kanssa puuhun ja yrittäisi sieltä näyttää, kuinka varusteet puetaan päälle. Tai että laitat kämmenet levyksi, kun niille kaadetaan sangollinen marmorikuulia ja siinä sitten tasapainoilet niin, ettet pudota yhtäkään.

Tantereelta toiselle, oli omituista katsoa, kuinka illan Tosi tarinassa kehitysvammaiset opettelivat maanpuolustusta. Siinäpä olisi tottelevaista tykinruokaa maamme armeijalle. Kuola vähän valui ruokaillessa rinnuksille, mutta vihulainen motitettiin näppärästi ja liipasimesta vedettiin mielihyvin. Hei, mähän osaan! Mähän osaan tappaa!

Vieraskoreina me tietysti lähetämme parhaat poikamme uhrattavaksi ulkomaille, kuten tänä iltana rva pers...pres. kirjoittaa luvan kanssa litterat Libanoniin, eihän sitä nyt vieraisiin ilkeä mitään kotitarvelaatua toimittaa. Tässä kohtaa kansan syvät rivit pyyhkivät liikutuksen kyyneltä silmänurkastaan: Isiemme uhri ei ollut turha! Vielä meillä näitä hongankolistajia kumisee!

Kun James kuulee nimen Derek, hän tuntee suussaan korvavaikun maun. Dorothy näkee kirjaimet väreinä.

BBC:n tuottamassa dokumentissa Maistuvat nimet käsitellään tänään (kello 18:40 TV1) sellaista synestesiaa, jossa aistihavainnot sekoittuvat aivoissa. Synestesialla tarkoitetaan yleensä kykyä kokea yhden aistin kautta tuleva ärsyke kahden tai useamman aistin välityksellä. Lisätietoa synestesiasta.

Synestesia on paitsi aistiharha myös sellainen ominaisuus, jota nykyviihde ryöstöviljelee. Hiljattain muutama eräs humpuukimaakaripari oli aamutv:n haastateltavana kirjoittamansa kirjan tiimoilta, jossa eri etunimien kantajien ominaisuuksia luonnehdittiin - niin, fiilispohjalta vai sanoisinko korvakuulolta.

Synestesiaa hyödyntävät monet elämänparannuksen tarjoajat mitä kummallisimmissa terapioissaan.

Muistin parantamisessa synestesiaa voi opetella käyttämään rakentavasti hyödyksi. Sitähän ovat käyttäneet menestyksellä erilaiset taikurit ja muistihirmut, kuten taannoin Suomen telkkarissa seikkaillut taikuri Paul Daniels ja parhaillaan ruudussa pyhäiltaisin silmiä kääntelevä Derren Brown.
Jos on musikaalinen, voi onnistua painamaan mieleensä vaikkapa ihmisten nimiä laatimalla niistä melodianpätkiä. Ei tarvitse muistella, olikos tämä jaana Pirkko vai Tiina, kun melodia palauttaa nimen mieleen. Siitä vain muistisääntöjä keksimään.

Synesteettistä ajattelua esiintyy käsittääkseni tietyntyyppisillä ihmisillä. En nyt oikein osta mitään legopalikkamalleja putki- ja pikkuleipäaivoista, mutta väitän, että synestesia on jouhevasti ajattelevien ongelma ja mahdollisuus. Ääripäät seinälle maalaten liika jäykkyys ajattelussa voi johtaa elämänhallinnan menettämiseen, kun yksilö näkee maailman kausaliteetit totalistisina ja kokee, ettei voi itse vaikuttaa mihinkään. Toisessa ääripäässä liian niitä näitä yhdistelevä ajattelija voi luoda itselleen maailman, johon kenelläkään muulla ei ole pääsyä, ja tulee näin tavallaan eristäneeksi itsensä yhteiskunnasta.

Suurin osa meistä on onneksi eräänlaisia hampurilaisaivoja, jotka ottavat vaikutteita vähän sieltä, vähän täältä omien vahvuuksiensa ja heikkouksiensa kerrosten mausteeksi. Rottakilvassamme parhaat selviämisen mahdollisuudet näyttävät olevan sillä, joka onnistuu helpoimmin ja nopsimmin ajatuspurilaisensa kokoamaan. Kun kurkiaisburgeriaan lähtee markkinoimaan, mukaan on syytä laittaa jokin mauste, joka herättää kiinnostuksen. Mutta varo! Omaperäisyyden currya on kuitenkin ripoteltava varovasti. Liialliset pitoisuudet maistuvat kamalalta, syömäkelvottomalta.

Tehtävä: merkitse rastilla [x] ne kohdat, joissa mielestäsi edellä synestesia lähti käsistä ja törmäsi kirkkoherranviraston seinään. Jätä vastauksesi tämän julkaisun konttoriin. Kuoreen merkintä Premium Banalities.

Parasta, mitä akateeminen maailma voi tehdä maailman pelastamiseksi, on jättää osa tutkimuksesta kirjoittamatta.

Monen vuoden ajattelutyö, kun kerrankin nisäkäs ajattelee jotakin perusteellisesti, verhotaan akateemiseen jargoniin ja koristellaan perinteisten pönäköiden kaavojen mukaan. Kaadetaan aari metsää ja koukeroiset ajatukset painetaan. Pari kollegaa ehkä kommentoi, ehkä ei. Tutkimus päätyy hyllyyn, eikä ihmiskunta saa tietää siitä mitään.

Analyysivaiheen jälkeen voisi tehdä muutakin kuin avata word-tiedoston ja hautautua paperiarkkien alle. Koska viimeksi osallistuit mielenosoitukseen?

Aina kun avaat suusi, sinulla on mahdollisuus muuttaa maailmaa. Mitä kuulemme, kun puhumme? Loikkiiko suustamme sammakoita, jotka uusintavat vallitsevia asiaintiloja, jotka nojaavat stereotypioiden roskalaatikoihin?

Onko meillä niin kova tarve kihnuttaa faattisesti keskustelukumppanin selkää, että pysyttelemme mukavissa puolitotuuksissa? Onko meillä kanttia sanoa, mitä todella ajattelemme? Onko meillä kanttia edes ajatella rehdisti?

Tommi tuumi, että kaikki puhuminen on väärin. Sellaiseen alistumiseen ei pidä ruveta.

Ajatellaan ennen kuin puhutaan. Puhutaan sitten vaikka sana tunnissa.

Siinä ajateltavaa täksi päiväksi.

Mikä sanonta?

 

Mitä rakkaus on? (via justsopivasti)

Mihinkään menneeseen ei ole paluuta. On vain tämä hetki. Juuri uutettu teekuppi pöydällä. Näinä hetkinä sitä tekee päätöksiä, joista kasvaa mennyt ja versoo tuleva.

Linja-auto ajaa äänettä maiseman reunasta toiseen. Päivä alkamassa, tietokone käynnistetty, ei vielä ohjelmia ruudulla. Koneen takana ihminen heränneenä, levänneenä, tyhjä työpöytä.

Mitä aion muistaa tästä päivästä yhdeksänkymppisenä? Onko tämä päivä yksittäinen lasihelmi, yksinään merkityksetön, mutta pitkässä samanlaisten ketjussa osa jotakin ennemmin tai myöhemmin sulkeutuvaa ympyrää, osa itsetarkoituksellista toistoa, jonka mieli tai mielettömyys paljastuu myöhemmin? Vai onko tämä päivä, jolloin helmi halkeaa ja ketju katkeaa? Onko tämä kenties uuden ketjun ensimmäinen pujotus?

Juon teeni loppuun lämpimänä. Pitkään seistessään siihen kehittyy parkkihappoa. En lavasta itselleni kotoista illuusiota, jatkuvasti höyryävää kuppia työpöydän nurkalla. Nyt on tämä hetki, kun vien kupin huulilleni ja siitä nouseva kuumuus samentaa hetkeksi silmälasini. Nyt on nyt, pian on jotain muuta. Pian laulavat sormeni näppäimistöllä, sanallistavat jotain tästä kokemuksesta kirjalliseksi muistoksi.

Lasken tyhjän kupin pöydänkulmalle. Vielä se on hetken lämmin.