Olimme viimeinen lauantain lounaanlaitosta laistava lapseton nuoripari, joka sai entisestä pankista kebab-ahnehtimoksi muuttuneesta paikasta pöydän.

Kuinka valitseminen voikin aina kestää, vaikka ruokalista on joka paikassa sama? Jos sittenkin tykkäisin rullasta? Annosta odotellessa kuuluu lukea juorulehtiä, joiden yhdentekeviin jorinoihin ei jää kiinni, kun herkullinen ruuantuoksu leijaa olkapään takaa ja uussuomalainen ääni kujertaa: "Kaksi toista. Ja viisi toista. Huvaa ruoka halua."

Katsoimme annoksiamme: pitsa peitti ison, kuluneen lautasen ja tuli vielä ylikin, lautasen olisi voinut paketoida pitsalla. Vaimo piti enemmän minun annoksestani ja minä hänen. Vaihdoimme isoja viipaleita, jotka kieritimme haarukan ympärille ja tarjosimme suoraan kumppanin suuhun. Kuuma massa poltteli suuta hetkisen, vielä hetken, ennen kuin hekuman tohti sammuttaa laittikokiksella. Keskusteleminen olisi ollut yhtä tarpeetonta kuin rakasteltaessa. Saimme taisteltua puolet taikinapohjaisista laavakentistä sisuksiimme. Loput pyysimme mukaan.

T-Talolla oli kirppis. Vaimo halusi poiketa. Viimeisestä karsinasta löytyi Kentin tämänvuotinen Du och jag döden cd-puriste viidellä eurolla. Mitään muuta ei löytynytkään. Lapsi 312:sta oli ainakin kaksi nidettä. Noilla kirppareilla huomaa hyvin, mitkä kirjat ovat aikanaan olleet kirjakerhojen tutustumistarjouspaketeissa. Olin varmaankin huonolla tuulella, kun minusta lähes kaikki myynnissä olevat tavarat alkoivat p-kirjaimella.

Ulkoilutimme pitsaa pahvilaatikossa, kun koiraakaan ei ole. Kävelimme Itäharjulla ja arvostelimme omakotitaloja. Yksi pitsikuistinen vaikutti söpöltä. Räystäslautojen kunnosta päätellen omistaja vietti elämänsä ehtoota.

Kunpa voisi ostaa tuollaisen tönön, mistähän lie kaksikymmenluvulta tuokin. Pitäisi sen ihan farmaribemariremontinteettäjien kiusaksi sellaisenaan, vaihtaisi vain nimen postilaatikkoon, pitäisi pihavalona lyhtyä talonnumeron vieressä seinäseipäässä, päivien pidentyessä kantaisi edelliseltä jääneet kalusteet, inventoisi ne pihassa ja kantaisi suurimman osan takaisin, kesällä maalaisi nurkkia kuntoon ärsyttävän hitaasti yksi kerrallaan, heinäkuun retkottaisi pihakeinussa, pitkässä nurmessa könöttäisi ylpeänä vanha raudasta pakotettu kahvikalusto, jonka pöydälle olisi katettu sama porsliiniastiasto koko kesän, syyskuussa poimisi kirpeitä omenoita suoraan puusta ja katselisi, kuinka naapuri vahaa mondeotaan vesisateessa, menisi viereen, tarjoaisi ahertajalle viskiä grogilasista, mistä tämä kieltäytyisi. Kuljeskelisi pihalla violetti-mustassa art deco -tupakkatakissa ja puukengissä, kunnes kuura-aamut tulisivat, jolloin etsisi verstaasta vasaran, menisi sisälle ja löisi ensimmäisen naulan seinään. Alkaisi jutella talolle hiljaksiin kyökin hellaan klapeja lisäillessään, kamarin fiikuksen alla Kafkaa lukiessaan, viileälle vintille nukkumaan kiivetessään, ja talo vastailisi narahduksin jalkojen alla, nyt kun sinunkaupat olisi solmittu.

Joudun toteamaan: kirjahylly ja CD-hyllyt olivat paremman näköisiä tyhjinä. Autiudessa vallinnut potentiaalisuus viehätti. Hyllyntäytteet ovat esteettisesti kuonaa. Ne ovat visuaalista sillisalaattia, vaikka olisivatkin sisällöltään kuinka tarpeellisia tai kiinnostavia tahansa.

Voiko tässä elämänvaiheessa ollakaan enää tyhjä taulu? Tähän asti elo on ollut pesänrakennusta. On tullut hankittua tietoa, kirjoja kirjahyllyyn, papereita kansioihin ja monisteita laatikoihin. "Juu, kiitos, ei minulla vielä ole sellaista", on tullut vastaanotettua yhtä ja toista. Kotoa kahta kättä heiluttaen lähteneen nuorenmiehen hipinvapaus on haihtunut, kun keskiluokkaisuuden kulissi on tullut rakennettua ympärille.

Ihan viime aikoina on tullut uusi halu: tarve päästä kaikesta eroon. Sen on synnyttänyt henkinen ähky: "Onhan tässä jo nautittu elämän seisovasta pöydästä". Uusi työhuone oli mahtava heti remontin jälkeen: vain paljaat, maalatut seinät, tyhjä kirjahylly, jossa ainoastaan yhdellä hyllyllä pari vanhaa Journalistia sekä valokuva-albumi. Kun täytimme hyllyn kirjoilla ja kolot levyillä, olin hämmentynyt lopputuloksesta. Mihin hävisi kaikki kauneus? Täydet hyllyt tuntuivat säteilevän ähkyä katsojaankin. Hetken aikaa ajattelin pakata kaikki kirjat ja levyt takaisin pahvilaatikoihin; otan sitten kun tarvitsen.

Kuinkahan monta kertaa elämässä voi rakentaa uuden alun? Kuppeja on helppo viedä kirpputorille, mutta henkisiä kokemuksia ei niin vain voikaan pyyhkiä pois. Epämieluisat muistot ja hyödyttömät opit säilyvät siinä missä mieluisat ja hyödyllisetkin. Opiskelun päättyminen ja työelämään siirtyminen on melko iso elämänmuutos. Jonkinlainen materiaalisten ja henkisten muistojen läpikäynnin, arvioinnin, poisheiton ja uudistumisen prosessi lienee välttämätön. Kaikki ei voi olla tarpeellista. Monesta joutavasta sitä vain pitelee kiinni, muistot kun kiinnittyvät niin hanakasti tavaroihin; vanhasta luentopaperin reunamerkinnästä voi palautua mieleen kokonainen ikäkausi.

Kokemusten verkkokoppia ei ole syytä vielä ahtaa täyteen, jos talvia on vielä nelisenkymmentä tulossa. Työhuoneessa on vielä hiukan tilaa. Jospa hankinkin sinne vielä yhden hyllyn, tulevaisuuden varalle.

Routa porsaan kotiin ajaa, näemmä kissankin. Roosa-kissa löytyi tänään kesälomareissultaan, jolle se lähti elokuussa vanhempien mökiltä. Loma loppui aikanaan, mutta kissapa ei tullut mökin pihapiiriin näyttäytymään, ettei olisi joutunut pakatuksi autoon ja ajetuksi kaupunkiin. Vaikka vanhemmat kävivät joka viikonloppu mökillä huhuilemassa, ei kissaa näkynyt. Karkuri oli kuulemma ollut hyväkuntoinen, mokoma rontti.

Journaalipaasto teki hyvää ajankäytölle. Tuntui, että oli aikaa kaikkeen järkevään, kun en istunut päätteellä ähisten maailmantuskissani. Olen tosin ollut sana-aktiivinen toisaalla, en kerro missä.

Kun kaksi vuotta tässä ensiasunnossamme tulee täyteen, muutamme omakotitaloon. Nii mie oon sen päättänt häne kohallaan. En kestä tätä päällekkäinasuvien puolipakollista hissuttelua, hissin odotusta, käytävien rapistuvia, tylsän valkoisenharmaita seiniä, joihin ei sovi mennä itse maalaamaan vaikkapa unikoita piristykseksi. Ja sisääntulokerroksen seinät on verhottu samalla kitinvalkoisella aaltopellillä kuin ulkoseinätkin. Aaltopeltiä! Aarg.

Pidin kovasti siitä ruotsalaistalosta, jossa olimme A:n ja T:n tupaantuliaisissa viime perjantaina. Kompakti pikku omakotitalo yhdessä tasossa, lautalattioita, patinoituneita puuovia, vain hiukan vinoja seiniä, sauna ja askarteluhuone kellarissa, jonne vievät kierreportaat niin tiukat, että isosta miehestä tuntuu kuin laskeutuisi kaivoon, oma piha, jossa pikkuinen rautaportti, omenapuu ja pyörävaja, ulko-oven vieressä sellainen pituussuuntainen kuisti, jollaisilla ameriikanelokuvissa mummot istuvat ja kiikkustuolista ammuskelevat tunkeilijoita. Kyllä betonin rapistuminen on huomattavasti proosallisempaa kuin puun. (ja tätä proosallinen-adjektiivia ei perkule sitten käytetä väärin siellä mirkeissä ja irc-gallerioissa!)

"Pidämme uudesta lookistasi", on kuulunut useilta tahoilta. Laihduttakaapa itse parikymmentä löysää kiloa ja siirtykää muodottomista räteistä vaatteisiin, joissa on leikkaus. Kyllä, olen itsekin hyvin tyytyväinen. Itsensä kanssa sinuna sitä pukeutuukin paremmin. Käytän nykyään ulkona vähemmän vaatteita, koska liikun rivakammin. Eräänlaista turhasta luopumista tässäkin. Linkitänkin vanhaan kirjoitukseeni, joka syntyi elämäni murroskohdassa, kun otin ensiaskeleita vähentämisen tielle. Tuo kirjoitus syntyi palattuani ystäväni J:n luota kotiin (asuivatkos J ja N jo silloin yhdessä?) Luin hesaria raukeanvalkeassa sunnuntaiaamussa asunnossa, jossa oli tilaa hengittää, ja tajusin, että vain välttämätön on tarpeellista. Siitä hetkestä lähtien omassa kodissani oppimani pula-ajan ohjenuora "mitään ei saa heittää pois, koska kaikkea voi vielä tarvita" alkoi pikku hiljaa irtaantua omasta ajattelustani kuin rupi parantuvasta haavasta.

"Kun hissejä väestön vanhenemisen takia pitää rakentaa vanhoihin taloihin voi taloyhtiö rahoittaa hissin rakentamista myymällä lisäkerrokseen asuntoja."
Kennoista lisäkerros vanhaan taloon, kertoi lauantain Turun Sanomat.

Kannatetaan! Ympäristökin pilaantuu vähän vähemmän, kun asutaan hieman enemmän päällekkäin.

Kierräykseen joutuvat verkkotunnuksetkin äiden ja öiden lisäämisen myötä. Joku velmuhan voisi ostaa maksukykyisten firmojen ääöö -saitit ja myydä ne kalliisti takaisin. Ei kai sentään.
Tuskinpa OpetusministeriÖ tai itse ViestintÄvirastokaan nyt muuttavat saittejaan omille nimilleen, onhan vieraskoreus (MINistry of EDUcation / Ficora) sentään tärkeämpää.

Lähde:
Viestintävirasto: "Ääkköset" käyttöön fi-verkkotunnuksissa

Sunnuntainen muutto oli traumaattinen kokemus. Kun olin viimeksi muuttamassa, J:n residenssi siirtyi B:stä A:han alle tunnissa yhdellä henkilöautolla. Meidän muuttoamme oli aloiteltu jo useampana päivänä. Liian varovaisesti, huomaamme nyt. Muuttopäivänä huhkittiin kuuden hengen voimin kuusi tuntia. Kuuden aikaan syötimme ja juotimme muuttoväen, joka pokkasi ja poistui. Uuteen asuntoon oli saatu kunnialla huonekalut suunnilleen paikoilleen, ja osa laatikoistakin oli purettu. Vanhasta kortteerista piti tyhjentää enää varastokoppi sekä parista hyllystä tavaraa. Hah. Siitä alkoikin jatkosota.

Varastokoppi täytti purkautuessaan muuttoauton puolilleen. Vaimo pakkaili sisällä loppuja tavaroita. Kaikki tavarat kannattaa pakata jo hyvissä ajoin ennen muuttoa. Kaikki. Tatuoikaa olkavarteen.

Pääsimme uudelle asunnolle uudestaan puolenyön maissa. Oli parempi olla häiritsemättä, joten auton purku jätettiin aamuun. Kello soimaan kuudelta, koska auto pitäisi palauttaa seitsemältä, kahdeksalta oli jo joku varaus. Purimme vielä muutaman laatikon: Missä hammasharjat on? Nukuimme muutaman tunnin. Vaimo säpsähti. "Hitto, kello on puoli kahdeksan!" Tavarat lensivät vartissa autosta ala-aulaan ja pihamaalle. Kun auto oli saatu palautettua (viittä minuuttia vaille) ja tavarat sisälle, piti mennä hakemaan loput ja siivoamaan vanha asunto. Tavaraa tuntui yhä löytyvän, nyt vain ei ollut enää pakettiauton valtavaa tavaratilaa, mihin niitä syytää. Vaimo lähti iltavuoroon. "Sori, siivous jäi nyt sulle." Vaimon päästessä töistä olin juuri saanut kämpän puunattua ja tavarat ulos. Nimittäin talon kellariin. Niitä sitten haettiin pari reissua. Uusi asunto ei näyttänyt enää niin kivalta, enemmänkin Pelastusarmeijan lahjoitusten vastaanottopisteeltä. Matkat eri huoneisiin piti suunnitella etukäteen ja toteuttaa Tetris-tyyliin: ton laatikon jos laittais tonne ja ton tähän nii sit tästä pääsis... Nukkumaan ei tarvinnut houkutella. Sukat olisin laittanut jalkaan, jos olisin löytänyt.

Tätä kirjoittaessani auto on vielä puolillaan tavaraa. Eilen söin kanaa pahvilaatikon päältä. Tänään en jaksanut panostaa aamiaiseen niin paljoa. Jokin pistää jalkaan. "Apteekkimme täyttää 250 vuotta" -jääkaappimagneetti. Se lensi roskiin. Jossain täällä on elämäni, tämän suunnattoman materiaalisen yrjökasan keskellä.

Ikkunasta näkyy, kuinka lapset leikkivät pihalla. "Varo tai mää ampun sunt lasermiakalla!" Mitenkähän oikeat aikuiset suurperheet muuttavat?

Huonoiksi koetuilla kerrostaloalueilla puolet lapsiperheistä miettii muuttoa sosiaalisen rauhattomuuden takia, kertoi Stakesin Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä julkaistu tutkimus jo ennen vappua.

Pääkaupunkiseutu on kansainvälisesti vertaillen hyvin rauhallinen poliisin kirjaaman rikollisuuden näkökulmasta. Seudun alueellinen rakenne on myös sosioekonomisesti eli varallisuuden jakautumisen osalta poikkeuksellisen tasainen. Mutta jos kysytään asukkaiden kokemuksia ja tulkintoja omasta elinympäristöstään, sosiaaliset seikat, häiriöt ja rauhattomuus korostuvat, tutkimuksen tuloksissa todetaan.

Tässä on mielestäni hankala näkökulmaongelma: kysyttäessä aina ongelmat korostuvat. Metsä häviää yksittäisiin puihin. Paikallislehti uutisoi muutamasta pahoinpitelystä ja a vot: ”Siellä aina tapellaan”.

Suomalainen asumiskulttuuri ja yhdyskuntasuunnittelu ovat pitkään olleet tukkanuottasilla. Pientaloasuminen, luonnonläheisyys ja rauhallisuus tuntuvat olevan asumisen kansallisia itseisarvoja. ”Kaikki haluaisivat asua omakotitalossa Espoossa, köyhillä vaan ei ole varaa”, ajatellaan. Yhdyskuntasuunnittelussa on kuitenkin voimakas tiivistä, urbaania kerrostalorakentamista korostava perinne. Kaavoittajat pyöräyttävät kaavapiirrokseen muutaman vuokratalon uuden asuinalueen reunalle: ”Nonni, ny on tönöä köyhille ja rikkaille.”
Tällaisten tiiviisti rakennettujen ja sosiaalisesti sekoitettujen kerrostaloalueiden sisällä lapsiperheet kokevat lähiympäristönsä rauhattomiksi ja pyrkivät pois.

Kuvitellusta turvattomuuden tunteesta syntyy turvattomuutta, joka johtaa muutoksiin: joitain alueita aletaan pitää huonoina, niiden maine menee, asuntojen arvo alenee, jolloin elementtiseinien väliin jäävät vain ne, joilla ei ole varaa muuttaa muualle.

Tuntuu siltä, että ihmisten sietämiskynnys on alentunut. Vakavarainen väestö, jota on ehkä enemmän kuin ennen, haluaa rikkumattomia lintukotoja. Nahisteltiin sitä ennenkin. Nykyään kylänraitin tappelus on heti poliisiasia. Ennen huligaanit laitettiin kuriin joukkovoimalla: muutama isäntä ajoi riekkujat seipäällä uhaten männikköön. Nykyihminen ei halua puuttua mihinkään: ”Ei kuulu mulle. Poliisit hoitakoot. Eihän niille kaikenmaailman huummehörhöille uskalla mittään tehdä.” Muurit yksilöiden ympärillä sen kun kasvavat, ei ole halkeamia kollektiivisuuden muratin rönsytä.

Subject: Remove you Debt the Christian Way
From: "Christian Debt Removers" <brilliantmarketinginc@bmwww.net>
To: xxx@yahoo.com
Date: Fri, 29 Apr 2005 11:50:23

***

Ikkunakirjekuoressa kerrottiin, että se teettämämme kylpyhuoneen kosteusmittaus maksoi 175 euroa. Aika hyvä tuntipalkka alle tunnin työstä. Olisi varmaankin tullut halvemmaksi avata suoraan koko lattia ja laittaa kosteuseristykset nykymääräysten mukaan. Eihän nytkään tiedetä kuin se, että juuri nyt siellä ei ole liikaa kosteutta.

***

Vein kaksi paperikassillista osin lukemattomia sanoma- ym. lehtiä roskikseen. Psyykkaan itseäni olemaan ajattelematta, mitä kiinnostavia juttuja niissä olisi voinut olla.

***

Heti torstaina saimme vastikelappujen ohella isännöitsijältä 18pt Timesillä kirjoitetun A4-tulosteen: "Roskasäiliön vieressä olevat jätteet on hävitettävä välittömästi. Taloyhtiön toimesta suoritettu siivous laskutetaan osakkeen omistajalta." Joku naapureista oli ilmeisesti nähnyt edellisen omistajan kuskaavan patjan ja virttyneen senkin roskiksen viereen ja soittanut isännöitsijälle. Kiitos vaan. Ja kiitos isännöitsijälle lämpimistä tervetulosanoista. Eilisessä taloyhtiön kevättalkoosaunassa tiedettiin, että kyllä se ainakin laskuja osaa kirjoittaa. Taloyhtiön miesväki vaikuttaa mukavalta. Ja asuuhan täällä paljon nuortakin väkeä, yksi pari on jopa tuttu nykyisestä opiskelijatalostamme.

( Niin pienen hetken tilin saldo on positiivinen )

Ostettiin ehkä asunto. En oikein osaa sanoa vielä.
( lue isännöitsijäntodistus )

Eilen olimme kiinteistönvälittäjäslangin mukaan "näytöllä" eli katsomassa myyntiin tulevaa asuntoa. Sen huoneissa hiippaillessa ja itseään sinne kuvitellessa elämän filminauha solahti silmien editse. Vaan tuskinpa tuotakaan luukkua kannattaa loppusijoituspaikaksi mieltää, onhan muutto omakotitaloon, kauniiden vanhojen omenapuiden katveeseen ihan kulman takana. Siellä odottaa Veikkauksen pakettiauto ja kuski ruusupuskan kera. Toiveissa siis.

Kun on useamman päivän poissa, koti tuntuu palatessa kotoisalta. Tavarat ovat siellä missä pitääkin, kaikki on tarkoituksenmukaista ja tyylikästä. Tekee mieli kiitellä huoneen sisustajaa.

Viikon päästä silmä havaitsee epäkohtia sisustuksen laadussa ja toimivuudessa. Tavara ja henki taistelevat elintilasta. Tavarat käyvät asemasotaa. Ne linnoittautuvat kaappeihin ja kieltäytyvät lähtemästä kodistaan.

Asukas tekee tuloksettomia hyökkäyksiä tavaroidensa asemiin. Vastustajalle tulee tappioita valitettavan vähän. Taistelumoraali romahtaa. Sitä kääntää nojatuolin katsomaan ikkunaan ja käpertyy siihen. Huomaa tekevänsä asiaa päästäkseen kylään, hengittämään erilaista ilmaa.