Eipä se uuden kotisivutilan saaminen niin helppoa olekaan:

Ohjeita hakemuksen tekemiseen

[palveluntarjoaja]n resurssit ovat rajalliset, emmekä voi myöntää tunnuksia turhan takia, sillä tällöin ilman tunnusta saattaa jäädä joku, joka sitä todella tarvitsee. Tämän takia vaadimme hyvät sekä tyhjentävät perustelut palvelun saamiselle.

Sivutilojen perusteluissa tulee ilmetä selkeästi mihin tarkoitukseen sivut tulevat, mitä niihin ajattelit laittaa, miksi haluat sivusi juuri [palveluntarjoaja]uun. [---]

Katsomme myöskin kirjoitusasun, siitä selviää hyvin paljon kuinka vakavissaan hakija haluaa palvelua, sekä saa hyvän kuvan hakijan henkisestä tasosta. Kirjoitusvirheet on myöskin karsittava mahdollisimman pitkälti pois, muutama typo sallittaneen, sitä pahemmista tulee todennäköisesti hylky. Myöskin turhanpäiväinen mielistely on turhaa, käsittelemme hakemukset niiden sisältämän asiatekstin pohjalta.

Jos tosissasi haluat palvelun, näe vaivaa hakemuksesi eteen. Hakemusta tehdessäsi olisi hyvä käyttää perusteluihin aikaa ainakin 20min. Hyvänä nyrkkisääntönä voidaan pitää n. 100 sanaa.

Odotamme asiakkaalta kypsää ajattelua hakemuksen suhteen, siis turhat "kokeillaan jäätä kepillä"- kokeilut voidaan unohtaa. Iloisia hetkiä hakemuksen tekemisen parissa :)

HUOM! Jokaisen hakemuksen tiedot tarkistetaan, on turhaa tehdä hakemusta virheellisillä tiedoilla. Jo kertaalleen virheellisillä tiedoilla hakeneet ja uuden tunnuksen tehneet joutuvat tarkempaan syyniin, sekä matalempaan käsittelyprioriteettiin.

Tuossa yllä on tietysti muutama kohta, joihin voisi puuttua... antaa nyt kuitenkin olla. Käsittely oli ainakin nopea. Vastasin tämän jälkeen pidemmin, 35 sanalla. Jos ei kelpaa, painatan käyntikortteja.

Olen ollut hiljaa jonkin aikaa. Olen yhteyshenkilö Koloparta kortissa 2345/XX/hh. Jäljilläni ollaan. Kirjoittelenkin tähän hämäykseksi jotain random-diibadaabaa [onko tämä päiväkirja joskus sisältänyt muutakin?]

Lasten ja humalaisten suusta kuulee totuuden. Jälkimmäisistä pääsee eroon tarjoamalla rahaa, ja ensimmäisistä tarjoamalla tukiopetusta. Vai oliko se toisin päin.

Hiljaa, niin hiljaa on virrannut Aurajoki. Kesä lipui jonnekin, kun käänsin selkäni. Nyt lehtilaatikossa on ennen pitkää kellastuva nippu kesän aikana ilmastoidussa toimituksessa kirjoitettuja auto tuli kolmion takaa -juttuja. Kari Hotakaisen mukaan kirjailijuushaaveet kannattaa heittää, jos ei pysty kirjoittamaan nasevaa yhden palstan poliisiuutista. Huomasin, että lyhyesti kirjoittaminen on yllättävän haastavaa.

Kiertävällä opettajalla oppilaita on nelisenkymmentä. Kouluja on neljä tai viisi, en tiedä vieläkään varmaksi. Ahnehdinko liikaa, jos tarjoan itseäni vielä kahteen? Eihän se ole kuin kaksi viikkotuntia lisää, mutta niiden myötä tulisi kymmenkunta oppilasta yksilöllisine ongelmineen. Taidan olla hullu.

Mukavia asioita toistaiseksi ovat olleet teineihin tottuneelle opelle ala-asteen oppilaiden riemastuttavan kiltteyden ohella muutamat uudet, mukavat työkaverit, arabiaa taitava kouluavustaja ja Turkuun verrattuna jopa hienot koulurakennukset varusteineen. Mutta parasta ovat itse oppilaat, kirkassilmäiset kakkosluokkalaiset, cooliutta tavoittelevat esi- ja täysteinit, uteliaat, innostuneet, suorapuheiset ja välittömät tyypit, joiden kanssa itsekin oppii joka päivä lisää.

Monet lähipiirissä ovat viime aikoina ihmetelleet, minkälaiset kieroutuneet hullut levittelevät asioitaan netissä kaikille. Mistä minä tiedän, en tunne ketään sellaista. Jos jollekulle on uutinen, että jollakulla on vaikeaa, go get a life. Jokaisen tilastonumeron takana on ihmiskohtaloita. Eivät kaikki mielialalääkkeiden syöjät asu edullisten neliöhintojen kaupunginosissa.

Jos joku saa apua siitä, että lukee jonkun rehellisiä tilityksiä vaikeuksistaan ja niistä selviämisestä, eikö se ole hyvä juttu? Sellaiset sairaat paskiaiset, jotka etsivät netistä tuttujensa avautumisia, jotta saisivat jotain, jolla lyödä vyön alle, jääkööt auton alle näinä pimenevinä syysiltoina.

Jokainen on vaatteidensa alla samannäköinen, ja me muistutamme paljon toisiamme silloin, kun uskallamme riisua häveliäisyyden verhot oman henkisen minämme ympäriltä. Valitettavasti näiden molempien minien ympärille on kertynyt paksu kulttuurikerros sisäistettyjä oikein olemisen tapoja, leimaamista, leimatuksi tulemisen pelkoa, häpeän tunteita, liiallista ankaruutta itseä ja siten muitakin kohtaan, sanalla sanoen sellaista ulkokultaista farisealaisuutta, joka usein ryöpsähtää, kun joku ryhtyy kahvikuppinsa takaa naukumaan: "Een miiiinä vaan kooooskaan voisi tuoooolla tavalla..."

Jos ei pidä kanaruuista, pitää pysytellä poissa keittiöstä. Koipi, anyone?

Keski-ikäisillä on aina kiire. Nyt tiedän, mihin: päivänokosille.

Kollega kertoi OAJ:n virkailijan tokaisseen naureskellen viikonlopun seminaarissa, että jatkossa aineenopettajat jäävät yläkoulussa tarpettomiksi. Kunnat hoitavat yläkoulujen opettamisen luokanopettajilla, koska luokanopet ovat halvempaa työvoimaa matalamman palkkansa vuoksi.

Virkailijan mukaan jatkossa yläkoulujen opettajiksi valitaan kaksoispätevyyden hankkineita, todennäköisesti siis luokanopettajia, jotka ovat pätevöityneet johonkin aineeseen. Että on tässä sitten kouluttauduttu kuolevalle alalle.

Eihän ne yläkoulun asiat niin vaikeita ole, ettei niitä kuka tahansa pystyisi opettamaan. Kyllähän ylioppilaskin pääsee lukioon sijaiseksi. Suotta opettajat yliopistoa käyvät, mokomat teinien tarhatädit.

Tarkemmin ajatellen, onhan niillä oppilailla kalliilla rahalla (kymmenen vuotta sitten) hankitut oppikirjat, opiskelkoot niistä. Eihän siellä luokassa tarvita oikeastaan edes opettajaa, riittää kun käytävällä päivystää securitaksen portsari, joka päästää oppilaat kolmen vartin välein käytävälle jaloittelemaan.

T-tekemässä tulitikusta asiaa a.k.a. No vittu keskustellaan

Toimitussihteeri on viime aikoina ollut normaalia kriittisempi. Hän on itse asiassa sytyttänyt palamaan kaikki jutut, jotka olen kiikuttanut hänen työpöydälleen. Toimitussihteeri haluaa lukea juttuja vain ihmisistä, jotka hän tuntee. Onneksi toimitussihteeriä ei ole olemassa. Eihän?

Kurkistan tilanjakajaseinän taakse ja heitän lennokilla. Ei reaktiota. Hahaa. Oman nuppini olkinukke, mie tiesin. Nyt se virkkaa jotain. En kuuntele.

Tunnen humauksen ja näen jotain lämmintä paidallani, kun pääni on humautettu irti alasimella. Iltapäivän juttulista menee uusiksi, kun ompelen nuppiani takaisin paikalleen. Onneksi alalaatikossa oli karhunlankaa.

Olin eilen paikallisen kielenopettajakerhon vuosikokouksessa. Tarjolla oli mm. kirjallisesti nimettyjä ruisleivän keskiöitä, naksupalloja ja toosapunkkua.

Hallitusvalintojen ja muun epäkiinnostavan jälkeen alkoi keskustelu siitä, voiko oppilailla enää teettää tutkielmia, kun kaikki kumminkin hakevat ne netistä. Hirveästi menee kuulemma aikaa opettajaltakin googlaamiseen.

Toisen tekstin omiminen, se että siinä olisi jotain väärää, tuntuu olevan mahdotonta käsittää tälle netistä musiikkinsa varastavalle sukupolvelle.

Tiedettiin myös, että entiset oppilaat pitävät sivustoja, joilta voi ostaa sopivan tasoisia valmiita tutkiemia. Fiksuimmat modaavat sekaan tyypillisiä virheitään, ettei näytä liian hyvältä.

Ainahan valehtelemalla on maailmassa pärjännyt (ks. historia, politiikka). Ei siinä mitään uutta ole. Plagioinnin yleisyys vain kielii siitä, että maailma on jo sitä luokkaa valmis, ettei nuori polvi näe mitään syytä tuottaa uutta sisältöä, sen kun leikkaa ja liimaa olemassa olevaa. Suotta sitä opettaa nykynuorta kirjailijaksi, täytyy opettaa kirjastotädiksi.

Paljon kohkattua mediakritiikkiäkään, miksi opettaa sitä, kun se valuu vetenä teinihanhien selästä. Aktiivisesti kieltäydytään analysoimasta, kun viedään oppilaat katsomaan elokuvaa. Otetaan se popkornipussi tai karkkipussi esiin ja aivot käännetään kiinni, "kun mä kato haluun nyt viihtyä". Semmoisina säilytään aikuisiksi ja imetään kotisohvalla digipillillä paskaa toosasta jokapäiväinen ehtoollinen. End of story. Itse itsensä kahlehtiva mediapaaria ostaa sirkushuvinsa. No, parannustahan sillä on edellisvuosisataan verrattuna, jolloin köyhän kansan vapaa-ajanharrastuksiin kuuluivat lähinnä nälän näkeminen ja siihen kuoleminen.

Tahkokallion koulutuksessa ollut kollega keroi kummia: nuoret eivät osaa enää ajatella. Kun nykyisessä hetimullekaikki-kulttuurissa tarpeentyydytys on välitöntä, ei ajattelulle otollista tylsyyttä ehdi olla ollenkaan. Ei koeta pettymyksiä, eikä näin saada aivoihin pettymyksestä erittyvää dopamiinia, vaan se on nautittava lääkkeenä.

Lapsen ajattelulle kriittiset ikävaiheet (2,5,7) ovat vanhempien jaksamisnotkahdusten ja yhteiskunnan muka-resurssipulan takia jääneet Tahkokalliota ulkomuistista siteeranneen kollegan mukaan aktivoitumatta. Niinpä liian monien nuorten aivoissa liikkuu jotakin laihan virvoitusjuoman näköistä nestettä. Eipä sen huuhtelemana voi mikään ajatuskipinä syttyäkään, kun eteen läväytetään monimutkainen jakolasku tai analyysitehtävä.

"Emmäämitääosaaantaaolla", mumisee perusturvaa vaille jäänyt lannistettu nuori ja kieltäytyy yrittämästä. Tässä kohtaa kasvatusvammaiset kasvattajat joko lyövät kasvatuksen leikiksi - kunhan nyt on edes kivaa, alkavat kiljua aivottomina tai huitaisevat nyrkillä.

Kun ei vaaita ajattelemaan, pohtimaan, pettymään ja sietämään, aivot eivät kehity. Sen sijaan vanhemmat käyvät kaksivuotiaidensa kanssa keskusteluja: "Mitä sinä haluaisit tehdä tarhan jälkeen, mentäisiinkö katsomaan sorsia rantaan vai seikkailemaan seikkailupuistoon? Vai joko syötäisiin, mitäs sinä haluaisit tänään syödä, käykö kiinalainen vai mennäänkö hampurilaiselle?"

Liian pienet joutuvat ottamaan kantaa liian varhain, mistä aiheutuu vain ahdistusta. Päättämättömät vanhemmat jättävät lapset henkisesti yksin. Välittämättömyys ilmenee myös siten, että luotetaan liikaa siihen, että kyllä lapset ja nuoret pärjäävät.

Arjessa läsnäolevaa vanhemmuutta ei voi paikata millään laatuajalla. Kerran viikossa kello 10.30 - 11.15 opettava opettaja ei voi eheyttää kasvattamisen puutteesta kärsiviä, vaikka kuinka haluaisi.

Haluaisin luokkaan sellaisen punaisen nyrkkeilysäkin. Kun päästän perjantain viimeisen kaksoistunnin jälkeen oppilaat lähtemään, olisi mukava mätkiä siihen muutama koukku ja suora.

Tarkkisope kehtasi vähätellä avautumistani, kun puhkuin ylläolevan opettajainhuoneessa. Eikö se ole parempi, että purkaa turhautumisensa sanallisesti? Virheetön pedagogi heittäköön eneimmäisen kiven.

Ensi lukuvuonna en kyllä opeta alle 60-vuotiaita.

(Otsikon sitaatti, pallukka #3)

Sen siitä saa, kun keskittyy opiskeluihin ja lukee lehdet päivän myöhässä. Tänään yhdistetyllä aamu- ja lehtipuurolla ehdin jo ilostua: "Vau! Wigwam tänään Turussa!"

Se olikin eilen. Lohduttaudun kuuntelemalla uuden uuden levyn Some Several Moons biisinäytteitä (linkki löytyi Nuclear Netclubista).

Joskus tämä blogin pitäminen tuntuu siltä kuin liikuskelisi alasti valaistussa huoneessa, kun ulkona on pimeää. Ei tiedä, kuka sieltä akkunan takaa kurkistelee, mutta porukkaa siellä näemmä liikkuu.

Laitoksemme lehtori avautui tänään journalisteista, jotka panevat haasteteltavat tekemään juttunsa:

Tämän kuukauden pohjanoteeraus oli turkulainen toimittaja R joka halusi, että yliopiston tutkijat etsisivät hänelle "paskanpuhujia" omalta alaltaan aprillipäivän juttuun. Sähköposti on suunnattoman kätevä väline näille tällaisille toimittajille, koska juttu tulee heille valmiiksi kirjoitettuna.

( lue lisää )

Usein köyhyydestä valittavat ne lähimmäisemme, joiden köyhyys on vähintäänkin suhteellista. Näiden valittajien köyhyys ei ole YK:n määrittelemää puutetta perustarpeista, ravinnosta, puhtaasta vedestä ja säädyllisestä asuinsijasta.

Kahviloissa, kahvihuoneissa ja elokuvateatterien auloissa valittavia voi kutsua kitisijöiksi. Kitisijät vertaavat itseään rikkaampiinsa. He havaitsevat epäsuhtaista varallisuuden jakautumista ja tuntevat jotain sisällään. Tuo polttelu ei ole närästystä. Se on kateutta.

"Helppoahan se on noilla, kun on talot, autot ja Miss Sixtyn merkkifarkut", inistään. Ja kun mulla on vaan asuntolaina, maastopyörä ja Dieselit, ajatellaan itsekseen.

Dyykkaaminen on hauskaa ja jännää, kun kotona jääkaapissa on samaan aikaan brietä Stockmann Herkusta, äidin raha-avustuksella ostettua. Dyykkaaminen on vähemmän jännää, kun on kolmatta päivää syömättä ja yrittää löytää hämärän tultua roskiksista jotain, minkä maha vielä kestäisi. Jos on kolmen alaikäisen yksinhuoltaja, ei ole ylimääräistä vapaa-aikaa istuksia kahviloissa valittamassa rahapulaansa.

On helppoa olla rikas ja syyttää vähäosaisempia naapureita kateellisiksi, jos nämä eivät tervehdi. On yksinkertaista olla aidosti köyhä, koska kaikki aika menee toimeen tulemiseen ja sinnittelyyn. Mutta kaikista helpointa olla loppujen lopuksi aika keskituloinen kitisijä, joka vertaiskateuden pelossa mukaköyhäilee ja samaan aikaa kalastelee suosiota kadehtimalla ääneen itseä ja vertaisryhmää rikkaampia.

Näiden elintasovalittajien valitus on kyllä eräänlaista köyhyyttä. Sanonko mistä.