Sitä tekee paljon säästääkseen läheisiään. Monasti saavutettava säästö on kuitenkin Huittisten miehen toimintaa.

Kovin äkkiä tottuu uuteen. Pian ei muista, millaista ennen olikaan. Mitä oli ja mitä tehtiin. Kuukauden, parin päästä havahtuu uudesta maailmastaan, pistäytyy elämysmatkalla vanhassa, tuntee vaihto-oppilaan vierautta, kotikylään palaavan outoutta: tämmöistäkö tämä olikin.

Ostoskeskuksen ikkuna onkin muistikuvaa pienempi, orpo maitojuoma anteeksipyydellen kylmähyllyssä: kun ei täällä tällaista kukaan juo. Turistina hypistelee matkalippua taskussaan. Se tuoksuu isolta kaupungilta, liukuportailta, kiireeltä, siltä että on paljon asioita toimitettavana. Tuntee sietämätöntä vierautta, kun vanha ympärillä peilaa äkkiä nähtyä loisteputkivalaistua kuvaa itsestä, ihmisestä, johon tuntee vierautta. Enhän minä nyt tuollainen ollut. Olinko?

Kovin äkkiä tottuu uuteen tietokoneeseen, uuteen opetuspaikkaan, säännölliseen päivätyöhön, puoli viiden väsymiseen, tietoon kesätyöpaikasta lehdessä, siihen että ostaa kaupasta korillisen ruokaa eikä laske euroja, siihen että ei bloggaa.

Pian tottuu uuteen ilmaisutapaan, opettajuuteen, toimittajuuteen, siihen että ilmaisee itseään rahasta. Kotiin tultua ei enää halua puhua kuunnella kirjoittaa, miettii oppilaita, kollegoita, tuntemiaan ihmisiä mahdollisina lukijoina. Sulkee avatun ikkunan. Nousee koneelta, keittää teetä, ajattelee muuta, kaakelien tummenneita saumoja, kesänveittopaikan omenapuita, kuinkahan ne kestävät nuoskalunta?

Aiheita tulee, mutta niihin ei tule tartuttua. Sitä purkaa sanottaviaan kuin hölmöläisen tukkikuormaa: jos et tuosta aiheesta jaksa niin et jaksa tuostakaan. Aiheet häviävät pian puluina laumaan, alkavat näyttää kaikki toisiltaan, kiinnostamattomilta.

Uusiin kuulokkeisiin ei totu äkkiä, ei tohdi, tahdo. Sitä maiskuttelee avaraa ja tarkkaa kuulokuvaa kappaleen kerrallaan, kuuntelee Black Fridayta ja hymyilee itsekseen. Löytää itsensä uudessa, syttyy, palaa, jatkaa uuteen suuntaan.

Lue myös Lokitahraa

Lapsista ei kuulemani mukaan pääse eroon ennen perinnönjakoa. "Lapsi syö meitä sisältä kunnes olemme vanhemmat", runoilee A.W. Yrjänä.

Nyt olisi otollisen ikä hankkia lapsia. Ajatus ei vain tunnu oikein omalta. Vanhemmat ovat jo pitkään kärttäneet lastenlasta. Suloinen pikku vauva olisi varmaan helpottanut veljeni kuoleman aiheuttamaa surua. Mutta lapsen tekeminen lohdukkeeksi ei olisi ollut oikein. Onneksi kahdeksan vuotta nuorempi pikkusisko pelasti pulasta.

Laillista lapsentekoaikaa on kulutettu jo yli ykstoista vuotta. Kuumeita on ollut kummallakin, mutta eri aikaan, ja tartunnat ovat parantuneet nopeasti.

Muutoksen etiäiset kumminkin kolkuttelevat porstuassa, onhan tätä kaksinelämää jo nähty.

Katson sohvalla toisella silmällä blogeja ja korjaan vihkoja. Tähänkö jokin käärö kitisemään? Omat työt pitäisi ajoittaa iltayöhön. Hyvästi spontaanit menemiset, yöunet, musiikin kuuntelu albumeittain, kirjahyllyn alalokosten tavarat. Huh.

Toisaalta, jos joku ei olisi aikanaan ollut epäitsekäs sinisilmäinen, ei minuakaan olisi olemassa. Se olisi ollut vahinko, luultavasti.

Kuka oikein olenkaan nyt? Tuntuu kuin olisi kivi pudonnut sydämeltä, mutta samalla irtosi pala. Mitä on sen tilalla? Epämääräinen helpotuksen tunne ainakin. Enää ei yliminä piiskaa jokaisena lepohetkenä kirjoitustyön pariin, mutta närästys jatkuu jostain syystä, muhevia röyhtäyksiä kuin olisi syönyt hiivaa. Kaikkihan me söimme hiivaa lapsena, napsimme palasia valkosiniseltä muovitetulta paperilta, joka lojui leikkuulaudan kulmilla, kun äiti leipoi. Emmekö? Olimmeko silloin pöydän kulmilla vahtimassa jotain, mitä joku muu tekee, vai olimmeko hoitelemassa omia liikeasioitamme duplojen ja tornipalikoiden parissa? Minusta tuntuu, että taisin norkoilla melko paljon siinä pöydän kulmilla. Ehkä siksi oman taikinan kohottaminen kesti. Leivottaessa ainesten on hyvä olla kädenlämpöisiä. Entä jos on ääreisverenkierron häiriöitä?

Tulla kotiin kuukauden päästä, huomata että roskis jäi viemättä. Avata ikkuna, haihduttaa ummehdus. Saada tilalle tukahduttavaa auringonhaalistamaa ilmaa. Olla pitkään hiljaa, avata viimein suunsa ja huomata ettei saa puhutuksi. Kirjoittaa pitkään hapuilevaa alkua ja poistaa sitten koko teksti.

Heitellä virveliä venerannan kaislikkoon liian isolla kuvalla. Toivoa ettei mitään tulisi, esittää innostusta yhdeksänvuotiaalle sukulaispojalle. Sietää kesää. Kelata virveli järvestä siimastaan.

Erittää hikeä. Olla hakeutumatta varjoon, päin vastoin kääriä lahkeita ylemmäs ja heittää paita pois.

Olla omana avatarinaan paikalla olematta läsnä. Tuskastua, lakastua, huomata haipuvansa. Tarkata tietämättä syytä. Antaa kalvaa itseään sisältä.

Jotain tällaista ounastelinkin, vaikka grungeruutupaitani onkin ollut jo pitkään pyykkikorin pohjalla.

Testaa itse, miltä vuosikymmeneltä sinun persoonallisuutesi on kotoisin.


(Lady Interferencen testi löytyi Janin kautta.)

Ahistaa. Tunteet ja ammatti-identiteetti menevät vuoristorataa vuoroin työhaastattelukutsujen, vuoroin hylkäyskirjeiden myötä. Joka toinen päivä tuntuu, että minusta on vaikka mihin, joka toinen päivä haluan nollata kaiken.

Äh. Olen liian vanha mihinkään. Ei 30-vuotiaana voi olla näin alussa. Olisi pitänyt asettaa päämäärä silloin joskus ja pitää yllä jatkuvaa pyrkimystä siihen. CV:ni olisi ihan okei, jos olisin 23. Mihin olen tuhlannut aikani? Laiskotteluun. Olen katsellut haaveksivasti ulos ikkunoista. Ensimmäisinä opiskeluvuosina tuijottelin Halisten tuleentuneille pelloille, nenän alla joku romaani, iso pinkka lisää vieressä. Antti, Jussi tai joku muu soitti: "Lähetkö kahville?"
Sitten jo mentiin.

Olen tarttunut mihin tahansa tekemiseen kuin ainoaan mahdolliseen. Aloin puuhailla edustajistossa, kun kerran pyydettiin. Siinä meni monta vuotta. Ensin aikaa tarvittiin hahmottamiseen, sitten itse tekemiseen, vastuunottoon ja toiminnan pyörittämiseen. Jäin pois juuri siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt siirtyä isompiin ympyröihin, ylioppilaskunnan hallitukseen, valtakunnalliseen liittoon, vastuupaikoille. Ei kiinnostanut niin paljoa. Ja kyllä, taustalla kuiskutteli puoliääneen lannistamisen piru: ”Ne on liian isoja saappaita sulle. Ei sun kannata ryhtyä. Et kumminkaan hallitse ja saat vaan paskaa niskaan.”

Menestyvät ihmiset ovat valmiita ottamaan riskejä. He tekevät virheitä, mutta eivät lannistu niistä. Kotona nyhjöttävät perfektionistit eivät rohkene astua kadulle, liittyä työelämän tomaattisotaan, koska – hui- siinähän voi bleiseri tahriintua ja hui kamala sitten. Kiitos, kotijoukot, pessimistin pehmusteista: ”Kun ei kiipeä katajaa korkeammalle, ei voi pudotakaan kovin korkealta.”

”Äh, älä jauha paskaa”, kovistelen itseäni. Nyt on nyt. En voi ponnistella menneisyydessä. Jos haluan jotain, siihen on valmistauduttava kuin maratoniin. On asetettava tavoite riittävän kauas ja sitten vain treenattava joka hemmetin päivä.

On varmasti helpompaa ponnistella, jos on jokin selvä maali kangastelemassa tulevaisuushorisontissa. Mikä minua kiinnostaa? En minä tiedä. Ei oikein ole kiinnostanut mikään silleen aidosti oikein koskaan. Toimittajanhommat olivat ensimmäisiä, joihin tunsin lievää kiinnostusta. Täähän on kivaa ja tässä mä oon hyvä, ajattelin, kun kirjoittelin ekoja ylioppilaslehden avustusjuttuja. No, juttuja olisi pitänyt tehdä paljon lisää, heittää koukkuja useampaan lätäkköön. Harvasta lämpäreestä irtoaa säännöllistä saalista, kun samoilla vesillä on kalastelemassa tuhansia ja tuhansia kaltaisiani innokkaita. Ja joka vuosi tulee lisää. Alalla on myös vanhoja kettuja kirjoittelemassa jäähdytelläkseen, aivan muussa puuhissa olevia ihmisiä, jotka kirjoittelevat huvikseen, ynnä kirjava joukko kirjailijoita sun muita sanataiteen ammattilaisia lisätuloja hankkimassa. Kilpaile siinä sitten, kun omassa pussissa on korkeintaan puolikuivia jauhoja.

Ja kun ammatillinen itsetunto sahaa ylös alas. Hyvän sään aikana sitä uskoo itseensä ja laittelee hakemuksia. Mutta kuitenkin lähinnä suunnittelee enemmän kuin kirjoittaa. Ei se ura urkene tällä alalla välttämättä työpaikasta, jotka ovat kiven alla, vaan siitä, että saa myytyä juttujaan. Huonona aikana juttuideahana on umpitukossa. Mieleen tulee vain itsestäänselvyyksiä. Tee siinä sitten itseäsi tykö. Silloin tuntuu, että ehkä minusta ei olekaan tähän. Varmasti sellainen pätevä avustaja ideoi alati kuin ison kaupungin kustantama ilotulitus. Bühüü.

Ja kun tuntuu niin vanhalta. Omanarvontunto on jo kehittynyt, vaikka ammatti-ikäni on vaippahousuinen. En millään haluaisi tehdä kaikkea pitkän kaavan mukaan. Pari vuotta lehtineekerinä nyt vielä menisi, soittelisi ilosta sykähdellen hyväntuulisille päivystäville poliiseille ja juoksentelisi palopäälliköiden perässä teollisuushallien takapihoilla. Mutta päivystää kesä, syksy, talvi kunnan ostoskeskuksessa kyselemässä nuivilta ruokaostosten raahailijoilta, että onko sitä jo sairastuttu kauden flunssaan vai eikö ole.(Tuotahan M teki jo vuonna 0 ja kommentoi pakkopullan pureskeluaan kypsän lehtimiesmäisesti toisesta suupielestään. Mitähän sekin silloin oli? Hädin tuskin kaksikymmentä. Siitäkin on jo ikuisuus, yli puoli vuosikymmentä.) Huaah, en millään jaksaisi. Ylenkatse on syntiä. Eipä ole kyllä tarjottukaan tuommoisia pestejä. Kyllähän ton nyt kuka vaan osaa, tuumi entinenkin mies patalapun virkkamisesta. Ja kesken on vielä. Mutta ei kai journalisti pääse perse edellä puuhun muuten kuin syntymällä sopivalle oksalle.

Ei auta parku piazzalla. Perheettömän on pakko yrittää. Kun taskussa on vain puulusikka, on se otettava kauniiseen käteen ja lusikoitava uutispuuro loppuun kilttinä poikana. Ehkä sieltä lautasen pohjasta sitten joskus löytyy se mikkihiiren kuva. Tai edes Valjakan Arin.

[X] Olen hölmö.

Toisinaan on päiviä, joina tunnen heti aamusta vetoa huonouteen. Avaan radion, joka soittaa Mikko Alataloa. Etsin lattialta likaiset sukat ja vedän ne jalkaani. Syön jotain epäterveellistä einestä suoraan pakkauksesta.

Huonous lohduttaa. Se kuiskii korvaan: "Sinun ei tarvitse yrittää enempää. Vähän sinnepäin, kyllä se riittää." Huonous on tässä ja nyt. Sitä varten ei tarvitse nähdä vaivaa. Huonous on sitä, ettei nähdä vaivaa.

Huonous istuu pienenä piruna olkapäällä. Se kannustaa huonouteen, kutsuu tulemaan itsensä kaltaiseksi. Se koettaa saada minut uskomaan pahinta itsestäni. Se kertoo eilisen uudestaan ja värittää tapahtumat räikeillä vastaväreillä. Se väittää, että tein itsestäni naurunalaisen. Puhuin kuulemma läpiä päähäni, ja muilla oli hauskaa minun kustannuksellani. Että ei pitäisi käydä missään, tuommoisen. Muita se pitää arvossa, on armelias niiden pikku omituisuuksille, mutta minua se ei sääli.

Mokoma pirulainen ei halua nähdä, että ihmisiä on erilaisia. Mitä sitten, jos en ajattelekaan yhtä käsitteellisesti kuin joku toinen? Mitä se minun ihmisarvooni liittyy?

Piru koettaa saada minut vertaamaan itseeni jumalaan, johonkin täydelliseen, huomaamaan itseni vajavaiseksi, pettymään ja antautumaan hänen kelkkansa vietäväksi. Se ajaa rekkaa, jonka kyljessä lukee Mitättömyyden erikoiskuljetus. Jos se näkee jalankulkijan, se yrittää ajaa päälle. "Kyytiin vaan", se huutaa pirullisesti refleksiensä ansiosta pelastuneelle, taustapeiliin nyrkkiä puivalle kulkijalle.

Havahdun huuteluun kylmästä kontista. Olen ollut aloillani niin kauan, että lihakset ovat jumissa. Nousen ylös ja venyttelen. Toimintakyky palaa. Tarkastelen taskujani. Löydän kääntöveitsen. Nirhaan sillä aukon ohjaamon takaseinän pressuun, kolkkaan kuskinpukilla tohottavan tyhjänpäiväisyyden pirulaisen ja ohjaan rekan pois tieltä. Se kaatuu kyljelleen lumiseen maantienojaan ja kyntää siihen pitkän, savisen vaon. Nousen kyydistä, pudistan lasinsirut olkapäältäni ja lähden kävelemään maantietä omaan suuntaani.

Aamupäivästä asti tuossa pöydän reunalla keikkunut kahvi taitaa jäädä juomatta. No, enää 138 kupillista ja olisin vainaa. Kuinka tapat itsesi eri nautintoaineilla (via Linko). Oma päiväennätykseni ei ole kuin kymmenesosa tuosta.

Äh, Blogger-pohjaiset blogit ovat taas jumissa. Onneksi minulla on tämä LiveJournal. Se ei takkua ollenkaan samaan tapaan kuin Blogger. Taitaa olla kerran tämän reilun kahden vuoden aikana ollut alhaalla.

Käsi pystyyn, kuinka moni on lyhytjännitteinen kynäilijä?

Kirjoittaessani - työstän sitten asiatekstiä, esseetä tai artikkelia tai huvin vuoksi kirjoitettua tajunnanvirtaa - teksti jää usein ylimalkaiseksi, kun en jaksa kirjoittaa kaikkea sitä, mikä päässäni liikkuu. Oion vähän ja kirjoitan vain päälauseita itselleni muistiin. Hyvä se on jo, tuumin, vaikka valmista tekstiä lukiessani joka lauseesta tuntuu aukeavan maailma, jota, tota, ööö, pitäisköhän tosta vielä avata tota ajatusta vähän lisää...

Koulun ainekirjoitustunnilla en muista yhtään kertaa, etteikö minulle olisi tullut kiire. Kun muut olivat palauttaneet vihkonsa ja juosseet välitunnille, minä vasta kehittelin tarinan kliimaksia. Myöhemmin lukiossa asia-aineeni saivat useamman kerran opettajalta palautteen: "Ihan hyvää ajatusten kehittelyä -alussa..."

Rakenteista aloin tajuta jotain vasta aivan hiljattain, kun aloin katsella minua kiinnostaneita lehtijuttuja, romaaneita ja näytelmiä uusin silmin. Kurkistelin helmojen alle ja takahuoneisiin ja tein havaintoja siitä, mitenkä se lahjaheppa olikaan naputeltu kokoon. Yliopisto-opintojen kehittämiä analysointitaitoja ja pääaineeni kirjallisuuden opettamaa rakenteiden tajua, epäilet.

Ehei, minusta tuntuu, ironista kyllä, että eniten asioiden koostumuksesta on opettanut piirtäminen, jota olen harrastanut huvikseni. Et voi piirtää aidon näköistä hevosta, jos et tiedä, miten nivelet sen jaloissa kääntyvät. Piirtämisessä on pakko koko ajan arvioida jo piirrettyä ja suunnitella tulevaa. Mahtuuko tämä tähän paperille? Jos tän pää on tän kokoinen, minkä kokoinen sen vartalo on suhteessa? Näyttävätkö silmäripset lähtevän luomista vai suoraan silmistä?

Olen koettanut opetella järkevyyttä tekstintekijänä. Tietysti työjutut ovat olleet hyvä koulu, lehtijutulla on oltava alku ja loppu tietyn merkkimäärän puitteissa ja lähes aina tiukalla aikataululla. Hm, mitäs tärkeää tässä tuulivoimakokousuutisessa on? *Pling, ensimmäinen ajatus* Hm. *Pling* *Pling* Hyvä, nuo kolme saavat kelvata, ei ole aikaa miettiä lisää.

Piti aiemmin jo mainostaa tätä Janin taannoista backspace ja delete hittoihin -metodia, mutta sen päivän merkintä jäi julkaisematta. Aivot vain narikkaan ja näppäimet laulamaan, sillä lailla saadaan sitä raakatekstiä, ni. (ja joskus muutama hyvä osuma). Itse olen ainakin sen verran enemmän toimitussihteeri kuin kirjailija, että jotain jo olemassa olevaa on kummasti mukavampi työstää kuin tyhjän valkoisen ruudun ylänurkassa flegmaattisesti vilkkuvaa kursoria.

Tai sitten vain puhun läpiä päähäni.

Taas. (TSOML)

Hulluin puheet nämä ovat: minä repeen naurosta, halkeen naurosta, cuolen naurosta etc. Jos nijn naorollinen asia tapahtu, että se wastan meidän tahtom sen muotoisen nauron matcan saatta, nijn pitä caswo peitettämän lijnalla eli kädellä.
- Erasmus Rotterdamilainen: Cullainen kiria, suomeksi 1670.

Se liioittelusta. Istuin tänään lukupaikalla kirjaston hyllyjen päädyssä. Kalusteet olivat vähäeleiset. Pöydän kansi ja jalat olivat samaa viisisenttistä puuviilulevyä, kuin kansi olisi taiteltu myös jaloiksi kuin paperiarkki. Pöydässä oli kiinteä valaisin, puhtaan suoran kulman muotoinen, poikkileikkaukseltaan neliön muotoista alumiiniprofiilia. Funkis rauhoittaa. Mainioita huonekaluja. Mistähän näitä saa?

Ruutuikkunassa nenäni edessä iltapäivä hämärtyi huomaamatta. Olikohan niillä tehdastyöläisillä aikanaan yhtä paljon aikaa katsella näistä ikkunoista ulos kuin minulla nyt? Tuskin. Lue sitä kirjaa, dumbass, johan mä päästin sut ruuan jälkeen hetkeks kahville, kun halusit, työnjohtajaminäni komentaa lihallista minääni.

Vein University of Portsmouth –olkalaukkuni suutariin. Olkahihna oli irtoamaisillaan taas, oma parsintani kesti kuukauden. Pyysin suutaria laittamaan myös tarranauhan läpän yläreunaan, jottei läppä retkottaisi pitkällään kaarella kuin mikäkin lehmän kieli kadulla viilettäessäni. Torin suutari on paras. Mies on aina mukava ja korjaa tavarat asiantuntevasti ja edullisesti, ja on valmis myös soveltamaan korjauksia; semmoinen on ammattimies.

Mitä järkeä on ostaa uutta kassia, jos vanhan voi korjata? Minulle korjattu tavara ei muutu häpeiltäväksi hylkiöksi. Päinvastoin huomaan kiintyväni entistä voimakkaammin esineisiin, joissa on paikkoja ja patentteja. Me ollaan koettu paljon yhdessä, katson kenkiäni, joissa on paikkalaput sisäkantapäässä ja ties kuinka monennet nauhat menossa.

En tosiaankaan tiedä, mitä tehdä valmistumisen jälkeen, mutta en sen takia peitä kasvojani liinalla tai kädellä. Olen maassa makaava Lemminkäinen, joka hymyilee, vaikka saattoväki on vakavana. Eiköhän routa oravan jollekin oksalle nosta.

Jos todella joskus valmistun, niin teen jotain todella repäisevää. Aion… ei, en tohdi lausua vielä kaavailemaani gradun palautuspäivämäärää ääneen, olenhan mainostanut jo monta kertaa aiemmin deadlineja, jotka ovat tulleet ja menneet. Nyt pitäisi vain kirjoittaa kirjoittaa kirjoittaa. Joululomalla saanen kenties luvalla koomailla. No niin, hus pois siitä päätt