"Mulla on ollut oma kone jo viis vuotta", ilmoitti tokaluokkalainen, kun olin aloittamassa siitä, mihin hiiri kiinnitetään. Täällä hevoshaan viereisessä koulussa on käytävällä kärryllinen kannettavia oppilaiden käytössä. Tietokoneluokasta täällä on luovuttu, ja niinhän sen pitää ollakin: kone on työkalu, joka otetaan tarvittaessa esiin.

Olen ollut hiljaa jonkin aikaa. Olen yhteyshenkilö Koloparta kortissa 2345/XX/hh. Jäljilläni ollaan. Kirjoittelenkin tähän hämäykseksi jotain random-diibadaabaa [onko tämä päiväkirja joskus sisältänyt muutakin?]

Lasten ja humalaisten suusta kuulee totuuden. Jälkimmäisistä pääsee eroon tarjoamalla rahaa, ja ensimmäisistä tarjoamalla tukiopetusta. Vai oliko se toisin päin.

Hiljaa, niin hiljaa on virrannut Aurajoki. Kesä lipui jonnekin, kun käänsin selkäni. Nyt lehtilaatikossa on ennen pitkää kellastuva nippu kesän aikana ilmastoidussa toimituksessa kirjoitettuja auto tuli kolmion takaa -juttuja. Kari Hotakaisen mukaan kirjailijuushaaveet kannattaa heittää, jos ei pysty kirjoittamaan nasevaa yhden palstan poliisiuutista. Huomasin, että lyhyesti kirjoittaminen on yllättävän haastavaa.

Kiertävällä opettajalla oppilaita on nelisenkymmentä. Kouluja on neljä tai viisi, en tiedä vieläkään varmaksi. Ahnehdinko liikaa, jos tarjoan itseäni vielä kahteen? Eihän se ole kuin kaksi viikkotuntia lisää, mutta niiden myötä tulisi kymmenkunta oppilasta yksilöllisine ongelmineen. Taidan olla hullu.

Mukavia asioita toistaiseksi ovat olleet teineihin tottuneelle opelle ala-asteen oppilaiden riemastuttavan kiltteyden ohella muutamat uudet, mukavat työkaverit, arabiaa taitava kouluavustaja ja Turkuun verrattuna jopa hienot koulurakennukset varusteineen. Mutta parasta ovat itse oppilaat, kirkassilmäiset kakkosluokkalaiset, cooliutta tavoittelevat esi- ja täysteinit, uteliaat, innostuneet, suorapuheiset ja välittömät tyypit, joiden kanssa itsekin oppii joka päivä lisää.

Monet lähipiirissä ovat viime aikoina ihmetelleet, minkälaiset kieroutuneet hullut levittelevät asioitaan netissä kaikille. Mistä minä tiedän, en tunne ketään sellaista. Jos jollekulle on uutinen, että jollakulla on vaikeaa, go get a life. Jokaisen tilastonumeron takana on ihmiskohtaloita. Eivät kaikki mielialalääkkeiden syöjät asu edullisten neliöhintojen kaupunginosissa.

Jos joku saa apua siitä, että lukee jonkun rehellisiä tilityksiä vaikeuksistaan ja niistä selviämisestä, eikö se ole hyvä juttu? Sellaiset sairaat paskiaiset, jotka etsivät netistä tuttujensa avautumisia, jotta saisivat jotain, jolla lyödä vyön alle, jääkööt auton alle näinä pimenevinä syysiltoina.

Jokainen on vaatteidensa alla samannäköinen, ja me muistutamme paljon toisiamme silloin, kun uskallamme riisua häveliäisyyden verhot oman henkisen minämme ympäriltä. Valitettavasti näiden molempien minien ympärille on kertynyt paksu kulttuurikerros sisäistettyjä oikein olemisen tapoja, leimaamista, leimatuksi tulemisen pelkoa, häpeän tunteita, liiallista ankaruutta itseä ja siten muitakin kohtaan, sanalla sanoen sellaista ulkokultaista farisealaisuutta, joka usein ryöpsähtää, kun joku ryhtyy kahvikuppinsa takaa naukumaan: "Een miiiinä vaan kooooskaan voisi tuoooolla tavalla..."

Jos ei pidä kanaruuista, pitää pysytellä poissa keittiöstä. Koipi, anyone?

Keski-ikäisillä on aina kiire. Nyt tiedän, mihin: päivänokosille.

Olen ihastunut. Mieheen. Lähinnä kylläkin hänen toimintatapoihinsa. Erään neljästä koulustani rehtorin sotilasarvo on luutnantti, ja täytyy kyllä vanhana wanna-be -pasifistina ihailla hänen kykyään saada satapäinen opelauma suitsittua.

Tänään oltiin viettämässä suunnittelupäivää, ja tässä koulussa se oli niin tehokas, että nyt on suunniteltu jo kevätjuhlakin ynnä muut tapahtumat vuoden varrella. Saatiin hotelliaamupalaa ja ruuaksi riisicurrya. Kumma kuinka ekana koulupäivänä keittolakin näyttää viihtyisältä. Viinerit olivat hyviä. Ehkä pidän tästä koulusta.

Sain koululta opekalenterin. Kopioitakin saa ottaa rajoituksetta. Hain avaimen kaupungin palvelupisteestä. Kun puhelin soi, toimistotäti heitti langattoman headsetin päähän, ja samalla puhelimen luuri nousi sähköisesti ylös kannastaan. Kyllä pienessä kasvukunnassa on millä mällätä. Käyttävät muuten koululla vallan kierrätyspaperia. Jee.

Loppuviikon kierrän kunnan muut koulut läpi ja tutustun tilanteeseen. Tässä pääkoulussani minulla näyttäisi olevan neljä oppilasta. Ajattelin, että jos tässä elokuun aikana saisi lukujärjestyksen rakennettua. Mikähän päivä sitä haluaisi käydä siinä kivassa maalaiskoulussa? Ah, erityisopen etuja.

Olen ensi vuonna päätoiminen tuntiopettaja, en enää sivutoiminen. Työnkuva tosin vaihtuu, en enää opeta äidinkieltä vaan suomea toisena kielenä. Varsinais-Suomessa pysytään, joten maisema ei vaihdu. Itse asiassa työmatka lyhenee, vaikka kuntaraja ylittyy.

Kyseessä oli puhdas piilotyöpaikka. Satuin vain juttelemaan kirjakustantajan kahvitilaisuudessa auskukollegalle, joka oli ottamassa virkavapaata. Niin, sehän tarvitsee sijaisen, tuli mieleen hampaita pestessä. Samalta seisomalta laitoin jo kollegan rehtorille postia.

"Tuutko joku päivä pistäytymään täällä" olikin kahden rehtorin vetämä tunnin mittainen työhaastattelu, jossa kysyttiin kaikki vieterin venymismarginaalista oppiaineen olemuksen ruotimiseen.

Aah, täydet tunnit ensi vuonna. Tästä se vapaa-ajan allokointi alkaa. Liikaa vapaa-aikaa on yhtä kuin ei vapaa-aikaa lainkaan, senhän jokainen kotona lonniva freelanceri ja osapäivähippi tietää.

Kollega kertoi OAJ:n virkailijan tokaisseen naureskellen viikonlopun seminaarissa, että jatkossa aineenopettajat jäävät yläkoulussa tarpettomiksi. Kunnat hoitavat yläkoulujen opettamisen luokanopettajilla, koska luokanopet ovat halvempaa työvoimaa matalamman palkkansa vuoksi.

Virkailijan mukaan jatkossa yläkoulujen opettajiksi valitaan kaksoispätevyyden hankkineita, todennäköisesti siis luokanopettajia, jotka ovat pätevöityneet johonkin aineeseen. Että on tässä sitten kouluttauduttu kuolevalle alalle.

Eihän ne yläkoulun asiat niin vaikeita ole, ettei niitä kuka tahansa pystyisi opettamaan. Kyllähän ylioppilaskin pääsee lukioon sijaiseksi. Suotta opettajat yliopistoa käyvät, mokomat teinien tarhatädit.

Tarkemmin ajatellen, onhan niillä oppilailla kalliilla rahalla (kymmenen vuotta sitten) hankitut oppikirjat, opiskelkoot niistä. Eihän siellä luokassa tarvita oikeastaan edes opettajaa, riittää kun käytävällä päivystää securitaksen portsari, joka päästää oppilaat kolmen vartin välein käytävälle jaloittelemaan.

Hahaa. Bloggaan luokassa. Koulupäivä on tosin jo päättynyt. Alkuviikosta olin toisessa koulussa sijaisena. Seitsemän tuntia saksaa ja englantia putkeen meni mukavasti, mutta kotiin lähtiessäni satuin paikalle kiusaamistilanteeseen, jossa tarvittiin ensihoitoa.

Se on jännä, kuinka sitä tuollaisissa tilanteissa tajuaa tosi nopeasti, ikään kuin alitajuisesti, että tässä on nyt tosi kysymyksessä. Onneksi älysin jallittaa toisen pukarin nurkkaan. Muutoin viikari olisi livistänyt, ja lippalakki ja huppari tuskin olisivat riittäneet tuntomerkeiksi.

Suunnitelmia on ensi syksyksi ilmassa kuin jonglöörillä palloja. Saapa nähdä millaisia jälkiä niistä kehkeytyy orvasketeen, kun terassimusiikki lakkaa. V-mäisesti kesätyö lehdessä elokuun loppuun estää käytännössä opevirkojen saamisen, ne kuin pitää ottaa vastaan elokuun alusta.

Olin intialaisessa päähieronnassa. Pitäisikö kallon luiden puristelun tuntua hyvältä? Onneksi nuppini oli jo luutunut, muuten kosmetologi olisi joutunut puristelemaan esiin purkautunutta aivomassani. Luullakseni hartiani ovat nyt sinisenkirjavat. No go, Nina!

Nyt juuri kannattaa lukea Claire Castillonia. Jopa luokan pojille maittaa.

Sain Uutta testamenttia kommentoidessani idean. Olen kehittelemässä palautussysteemiä, jossa lukukauden aineet ja kokeet sekä muut kirjallisesti arvosteltavat suoritukset voisi suorittaa kerralla.

Arvostelu olisi helppoa. Harmi vain, että noin tiukkaan puristettu tietomäärä sisältää niin paljon energiaa, että paperit pöydänkulmallani syttyivät jälleen kerran palamaan. Se niistä aineista.

Radiosta humisee juuri nyt mitä mainiointa elektronista taustamusiikkia.

Monikon partitiivi -muotoinen otsikko Vaikeaksi Koetulla Äidinkielen Kokeella tänään jatkuneiden jokavuotisten Vaikeiksi Koettujen Ylioppilaskirjoitusten kunniaksi. Käsi pystyyn jos ymmärsit äskeisen! Stampede! Terveisiä Suville Tyrväälle!

Turun kaupungin(kok) opetuslautakunnan Pietarin-matka on aiheuttanut puhinaa ja spontaaneja Mnää tapan ne ja lakkan sanomast Jalosel päivä-huutoja kaupunkimme pedagogisesti korkeakoulutetun valkotilinauhaisköyhälistön keskuudessa.

Kuten hyvin tiedetään, maailma on ollut jo pitkään siihen malliin valmis, että kaikki on jo tehty. Niinpä väsähtäneen marisijamaikan ei tarvitse kuin lisätä sarkastinen linkki kalahtavaan koiraan.

* * *

Olen saavuttanut eräänlaisen kuolemattomuuden. Nimeni on ikuistettu koulun läheisen bussikatoksen seinään. Hall of Famen nähnyt lukion opettajakollega virnuili, että lukiossa sitä voi sentään elää kuplassa, että humanismi jyrää ja kaikki ovat kivoja toisilleen. Muahaha. Eipä mittään. Kaikki sujuu suunnitelmani (IX, ulkoavaruudesta) mukaan.

Perjantaina oltiin mukuloiden kanssa kulttuurisivistyksen parissa. Kaupunki tarjosi seiskoille mystisen konsertin, jonka sisällöstä ei koululle asti ollut kulkeutunut tietoa. Paikan päällä pudotin leukani aulan ruskealle kokolattiamatolle: suotta kerrattiin crescendot, ei mitään klassista, vaan musiikkiopiston jazzbändiä ja jumaliste UMOa!

Yleisön päiden päällä ei ylimääräisiä zetoja näkynyt. Opiskelijabändi veti setin kotiin muun muassa sambaversiolla S-alkkareiden tunnarista. Kun sokeri syötiin heti aluksi, ihmettelin, millaisella hartaudella UMOlaisten hifistellen tuuttaamia jazzstandardeja kuunneltiin.

Kun solisti kuiskasi biisin valelopun perään mikrofoniinsa "ssh", koko salintäysi kuunteli loppulurituksen hiirenhiljaa. Tuon kun saisi onnistumaan tunnilla.

Valmiina olo ei tunnu sen kummemmalta. Olen tässä kuulostellut oloa päivän ajan. Aamulla väsytti kuin pientä siiseliä, mutta se johtui edellisen illan itsenäisyysjuhlinnasta P&P&P:n kanssa Jeparitiellä.

Tapahtumat ruuan valmistamisen ympärillä ovat yleensä tunnelmista parhaita. Ne kutkuttavat odöörit, jotka saavat mahan kipristelemään lupaavasti, teelusikasta maistelut, uuniin ja kannen alle vilkaisut, ah!

Lukukausiarvostelujen pitäisi olla valmiina viimeistään ensi sunnuntaina. Syyslukukausi on mennyt siivillä. Tarjosin muutamalle alisuoriutujalle mahdollisuutta nostaa yläarvoiseen pienellä lisätyöllä. Lisäpuuhaahan se tietää opettajallekin, kun joutuu tekemään uuden testin, mutta jos tuosta tokenevat oppimaan, on se jo voitto sinänsä.

Oli pakko luvata tarkistaa suuri Pohjan sota -nimityksen kirjoitusasu seuraavaksi tunniksi, kun iski oikosulku kesken iso vai pieni kirjain –tehtävän tarkastamisen. Harmi, kun luokassa ei ole mitään materiaaleja, ei edes Itkosen kieliopasta (klass.). Uskaltaisikohan kokeilla luokan tietokonetta, jos sieltä löytyisi Korpela?

Digikameralla on tullut otettua viime aikoina epätarkkoja kuvia. Otoksenruojakkeet näyttävät kahden tuuman ruudussa muka hyviltä, mutta kuva-aseman nillittävä kopisti kynäilee epäskarpit tuherot surutta roskakoriin. Olisipa digijärkkäri. Vihaan kuluttajaystävällisen hintaluokan digikameroita kovin.

Luen monet kommenttinne, kunhan saan asialliset touhut pois alta. Ehkä olette päivittäneetkin sitten marraskuun.

Huomenna isäntä pasteeraa publiikissa, oppilaat saavat kuunnella sillä aikaa sillä korvalla Knallia ja sateenvarjoa. Lähdenkin tästä klubille, Mildred.

Viime aikoina olen ajatellut lähinnä koululle ja kotiin pyöräillessäni. Eläköön tämä jäätön, lämpimähkö renessanssisyksy.

Kehitys etenee. Vein tänään todistushakemuksen tiedekuntaan. Sitä ennen oppiaineesta oltiin puhelimessa jopa hartaita. Kiitos itsellenne. Publiikkiohjeessa ei mainittu pukukoodista. Olisivatko saketti, plastron, nuppikeppi ja harmaa silinteri liioittelua?

Kasvamiseen kuuluu aina kipua. Tänä syksynä opettamiseen liittyvä vastuuahdistus on monesti viiltänyt niin, että olen ollut viittä vaille soittaa koululle ja selittää jotain silmätulehduksesta tai sikotaudista.

Mutta onneksi on kollegoja. Vanhempi ainekollega otti yksi perjantai seuraavan viikon kalvoja touhottavaa märkähattua niskasta kiinni ja sanoi: "Nyt me muuten lähdemme kotiin". Perfektionismi on opettajalle traumatisoiva luonteenpiirre. Koulussa, jossa kaikki on ikuisesti kesken, epäkypsää, epävalmista, käymisen tilassa, jossa yksi oppilas on terkkarilla, kaksi on aina poissa ja kolme sählyturnauksessa, ei voi koskaan saavuttaa mitään kokonaista. Tietty keskeneräisyys ja asioiden levälläänolo on vain hyväksyttävä, muuten alkaa viirata päästä.

Olen toisaalta rentoutunut ja toisalta skarpannut. Olen huomannut, ettei tunteja kannata suunnitella piripintaan, koska satunnaisgeneraattori iskee jos ei muuten, niin kuulutuksen muodossa: "Seuraava kuulutus koskee juuri sinun oppilaitasi. Tälle viikolle varaamasi opetus heittää tämän lätinän myötä häränpyllyä, sillä koulun projekti läppätilää blaa blaa blaa..."

Toisaalta luokan eteen ei kannata mennä, jos takataskussasi ei ole ruoskaa opetuskalvoa, josta banaalia kvasitietoa vihkoon äkseeraamalla saat luokan aina töihin, kun hieno kiertoryhmätyöideasi vesittyy edellisen viikonlopun kännitoilailuiden kertailuun.

Elä tässä nyt näiden kanssa. Ja minähän elän.

Olin eilen paikallisen kielenopettajakerhon vuosikokouksessa. Tarjolla oli mm. kirjallisesti nimettyjä ruisleivän keskiöitä, naksupalloja ja toosapunkkua.

Hallitusvalintojen ja muun epäkiinnostavan jälkeen alkoi keskustelu siitä, voiko oppilailla enää teettää tutkielmia, kun kaikki kumminkin hakevat ne netistä. Hirveästi menee kuulemma aikaa opettajaltakin googlaamiseen.

Toisen tekstin omiminen, se että siinä olisi jotain väärää, tuntuu olevan mahdotonta käsittää tälle netistä musiikkinsa varastavalle sukupolvelle.

Tiedettiin myös, että entiset oppilaat pitävät sivustoja, joilta voi ostaa sopivan tasoisia valmiita tutkiemia. Fiksuimmat modaavat sekaan tyypillisiä virheitään, ettei näytä liian hyvältä.

Ainahan valehtelemalla on maailmassa pärjännyt (ks. historia, politiikka). Ei siinä mitään uutta ole. Plagioinnin yleisyys vain kielii siitä, että maailma on jo sitä luokkaa valmis, ettei nuori polvi näe mitään syytä tuottaa uutta sisältöä, sen kun leikkaa ja liimaa olemassa olevaa. Suotta sitä opettaa nykynuorta kirjailijaksi, täytyy opettaa kirjastotädiksi.

Paljon kohkattua mediakritiikkiäkään, miksi opettaa sitä, kun se valuu vetenä teinihanhien selästä. Aktiivisesti kieltäydytään analysoimasta, kun viedään oppilaat katsomaan elokuvaa. Otetaan se popkornipussi tai karkkipussi esiin ja aivot käännetään kiinni, "kun mä kato haluun nyt viihtyä". Semmoisina säilytään aikuisiksi ja imetään kotisohvalla digipillillä paskaa toosasta jokapäiväinen ehtoollinen. End of story. Itse itsensä kahlehtiva mediapaaria ostaa sirkushuvinsa. No, parannustahan sillä on edellisvuosisataan verrattuna, jolloin köyhän kansan vapaa-ajanharrastuksiin kuuluivat lähinnä nälän näkeminen ja siihen kuoleminen.

Tahkokallion koulutuksessa ollut kollega keroi kummia: nuoret eivät osaa enää ajatella. Kun nykyisessä hetimullekaikki-kulttuurissa tarpeentyydytys on välitöntä, ei ajattelulle otollista tylsyyttä ehdi olla ollenkaan. Ei koeta pettymyksiä, eikä näin saada aivoihin pettymyksestä erittyvää dopamiinia, vaan se on nautittava lääkkeenä.

Lapsen ajattelulle kriittiset ikävaiheet (2,5,7) ovat vanhempien jaksamisnotkahdusten ja yhteiskunnan muka-resurssipulan takia jääneet Tahkokalliota ulkomuistista siteeranneen kollegan mukaan aktivoitumatta. Niinpä liian monien nuorten aivoissa liikkuu jotakin laihan virvoitusjuoman näköistä nestettä. Eipä sen huuhtelemana voi mikään ajatuskipinä syttyäkään, kun eteen läväytetään monimutkainen jakolasku tai analyysitehtävä.

"Emmäämitääosaaantaaolla", mumisee perusturvaa vaille jäänyt lannistettu nuori ja kieltäytyy yrittämästä. Tässä kohtaa kasvatusvammaiset kasvattajat joko lyövät kasvatuksen leikiksi - kunhan nyt on edes kivaa, alkavat kiljua aivottomina tai huitaisevat nyrkillä.

Kun ei vaaita ajattelemaan, pohtimaan, pettymään ja sietämään, aivot eivät kehity. Sen sijaan vanhemmat käyvät kaksivuotiaidensa kanssa keskusteluja: "Mitä sinä haluaisit tehdä tarhan jälkeen, mentäisiinkö katsomaan sorsia rantaan vai seikkailemaan seikkailupuistoon? Vai joko syötäisiin, mitäs sinä haluaisit tänään syödä, käykö kiinalainen vai mennäänkö hampurilaiselle?"

Liian pienet joutuvat ottamaan kantaa liian varhain, mistä aiheutuu vain ahdistusta. Päättämättömät vanhemmat jättävät lapset henkisesti yksin. Välittämättömyys ilmenee myös siten, että luotetaan liikaa siihen, että kyllä lapset ja nuoret pärjäävät.

Arjessa läsnäolevaa vanhemmuutta ei voi paikata millään laatuajalla. Kerran viikossa kello 10.30 - 11.15 opettava opettaja ei voi eheyttää kasvattamisen puutteesta kärsiviä, vaikka kuinka haluaisi.