Eräs aikakausi on päättymässä. Kirjautumisikkunassa lukee, että utu-tunnukseni vanhenee lopullisesti 1.10. Olen tullut polttamaan talteen yliopistoaikaisia tiedostojani, enne kuin ne tuhoutuvat. Istun uudehkon kasvatustieteiden laitosrakennuksen mikroluokassa ja kirjoitan tätä viimeistä huutoa olevalla Dellin koneella. Tässä on Vista, onpa hienon näköinen läpikuultavine ikkunanreunoineen. Toista oli ennen.

Muistanpa aikaa, kun saavuin yliopistoon 1996. Oli jokin sateinen syysilta. Nuohosin Horttokujalla tuolloin sijainneessa mikroluokassa perähuoneen mac-koneilla. 486-PC:ille oli jono, koska kukaan ei uskaltanut käyttää mäkkejä.

Jos Pineen oli tullut sähköpostia, se oli joko muutamilta kaverilta tai yliopistolta. Netscape Navigatorilla ei viitsinyt kauaa surffailla, jos ei tiennyt kenenkään http-osoitetta. Hakukoneet eivät löytäneet juuri mitään, koska juuri millään yhteisöllä, yrityksellä tai virallisella taholla ei ollut sivuja. Jos oli tylsää, piti tutkia yliopiston kotisivujen käyttäjälistaa ja etsiä linkkejä jonnekin.

Olimme tehneet minulle kotisivut kaverini kanssa, joka aloitti Tampereen teknisellä korkeakoululla. Sivuilla oli opiskelijakortista skannattu kuva pärstästäni ja sähköpostiosoitteeni. Mitäpä siellä on nykyään? Sieltä löytyy kirjoittamiani lehtijuttuja ja jotain triviaa. Yhdessä vaiheessa olin laittaa CV:ni näkyville, mutta se tuntui liian nololta. Sen sijaan olen ilman vastaavia kainoutta pystynyt bloggaamaan sisäisistä tuntemuksistani. En tosin ole omalla nimelläni, vaan täällä pseudonyymin takana.

Mitä seuraavaksi? Pelottelevat, että nahkurin orsille joutuvat itseään verkossa levittelevät. Töistä saadaan kenkää ja parisuhteista rukkasta. Eipä siis ajoin huvita tämäkään. Mitäs täällä roikkumaan? Jos vain sammuttaisi valot ja sukeltaisi suuren, verkkoelosta mitään tajuamattoman anoyymin peelomassan sekaan?

Uusi kotisivutila pitäisi ainakin jostain löytää. Ideoita?

Pakkailen viimeisiä Tervetuloa Turun yliopistoon, syksy 1996 -monisteita keltaiseen pahvilaatikkoon, joka mainostaa Jim-sämpylöitä. Keskilaatikosta löytyi pahvilaatikollinen kyniä, viivottimia, tusseja, post-it -lappuja ja muuta geneeristä sälää, kuten rikkinäinen Paris -avaimenperä, sätkäkone, avaimia tuntemattomiin lukkoihin, sellaistahan aina kertyy kaikkiin talteenottamiseen varattuihin paikkoihin. Pöytä alkaa olla tyhjä.

Työpöytä on nyt työnsä tehnyt, se saa mennä. Huomeniltapäivällä tulevat kierrätyskeskuksen vihreäliiviset miehet.

Tämä paperitehtaan puusepän aikanaan tekemä kirjoituspöytä muutti silloin ensimmäisenä syksynä kanssani opiskelupaikkakunnalle isän töistä lainaaman pakettiauton kyydissä santpaulian, vaneripohjaisen sängyn ja Helkama Kulkurin kanssa. Tästä nelikosta se eli luonani pisimpään, mutta nyt sen aika on täynnä, huolimatta siitä, ettei se ole osoittanut mitään luopumisen merkkejä. Se kestää edelleen mainiosti.

Laittelen painavia, umpipuisia laatikoita takasin paikalleen tyhjennettyinä. Kun kattolamppuja on pitänyt vaihtaa, olen avannut näitä laatikoita portaiksi ja kiivennyt niitä pitkin. Yritäpä lastulevypöydän laatikoiden kanssa samaa, jos olet ollut ruoka-aikaan kotona.

Pöytä on esineenä hieno, mutta minulle se on aina merkinnyt ahdistuksen paikkaa, kun olen ängennyt työtuolini sen kapeaan, juuri tuolinlevyiseen syliin ja yritänyt opiskella. Parhaimmat, tuloksellisimmat oppimiseni olen aina saanut tehdyksi jossain muualla, kuten koulun kirjastossa tai anoppilan varastohuoneen toimistopöydän ääressä.

Oma pöytä on ollut muistoilla lastattu laiva, pysähtyneisyyden keskus, josta tyhjennettäessä tuli viisi pahvilaatikollista tavaraa. Neljään kirjoitin muistoja, yhteen poltettavaa.

Ehkä tämä pöytä tarjoaa vielä jollekulle tukeaan. Kenties sen ääressä kirjoitetaan jokin väitöskirja, tai mikä tärkeämpää, nojataan isäni venelakkaamaan pintaan, tuijotetaan pitkään kaukaisuuteen ja kirjoitetaan runo sille kaukaa ihaillulle ihmiselle, jonka kanssa mahdollisesti myöhemmin saatetaan maailmaan pienokainen, joka köllii alimmassa laatikossa.

Valmiina olo ei tunnu sen kummemmalta. Olen tässä kuulostellut oloa päivän ajan. Aamulla väsytti kuin pientä siiseliä, mutta se johtui edellisen illan itsenäisyysjuhlinnasta P&P&P:n kanssa Jeparitiellä.

Tapahtumat ruuan valmistamisen ympärillä ovat yleensä tunnelmista parhaita. Ne kutkuttavat odöörit, jotka saavat mahan kipristelemään lupaavasti, teelusikasta maistelut, uuniin ja kannen alle vilkaisut, ah!

Lukukausiarvostelujen pitäisi olla valmiina viimeistään ensi sunnuntaina. Syyslukukausi on mennyt siivillä. Tarjosin muutamalle alisuoriutujalle mahdollisuutta nostaa yläarvoiseen pienellä lisätyöllä. Lisäpuuhaahan se tietää opettajallekin, kun joutuu tekemään uuden testin, mutta jos tuosta tokenevat oppimaan, on se jo voitto sinänsä.

Oli pakko luvata tarkistaa suuri Pohjan sota -nimityksen kirjoitusasu seuraavaksi tunniksi, kun iski oikosulku kesken iso vai pieni kirjain –tehtävän tarkastamisen. Harmi, kun luokassa ei ole mitään materiaaleja, ei edes Itkosen kieliopasta (klass.). Uskaltaisikohan kokeilla luokan tietokonetta, jos sieltä löytyisi Korpela?

Digikameralla on tullut otettua viime aikoina epätarkkoja kuvia. Otoksenruojakkeet näyttävät kahden tuuman ruudussa muka hyviltä, mutta kuva-aseman nillittävä kopisti kynäilee epäskarpit tuherot surutta roskakoriin. Olisipa digijärkkäri. Vihaan kuluttajaystävällisen hintaluokan digikameroita kovin.

Luen monet kommenttinne, kunhan saan asialliset touhut pois alta. Ehkä olette päivittäneetkin sitten marraskuun.

Huomenna isäntä pasteeraa publiikissa, oppilaat saavat kuunnella sillä aikaa sillä korvalla Knallia ja sateenvarjoa. Lähdenkin tästä klubille, Mildred.

Viron uudelleenitsenäistymisen keskeinen keulakuva, kirjailija Lennart Meri on siirtynyt taivaalliseen laulukuoroon.

Silloin yhdeksänkymmentäluvun alussa Meri jäi mieleeni jonkinlaisena taistelevana humanistina, kun jossain Hämeen perukoilla me koululaiset kiikaroimme suomettunein silmin lahdentakaista hurjalta tuntunutta polittista muutosta. Että ne uskaltavat! Kohta varmaan tulee isä Venäjä ja antaa selkään!, taisimme tuumia tuolloin. Sittemmin Meren sankarilaatta hieman himmeni, mutta murrosajan johtajana Meri oli mies paikallaan.

"Nykyään kaikissa pirskeissä sohitaan noilla digikameroilla. Mihinkähä noi kaikki kuvat oikein menee?" pohdittiin eilisissä tupaantuliaisissa, kun hiippailin sinne tänne kamerapuhelimeni kanssa biletunnelmaa ikuistaen.

"Nettiin tietysti. CD-R:t naarmuuntuvat pilalle ja kovelevyt hajoavat, mutta kerran nettiin laitettu kuva on siellä ikuisesti", veistelin vastaukseksi. Jätin sitten humanistit ja pienet eläimet rauhaan.

Räpsimiseni sentään havahdutti emännän ottamaan oikein oikealla kameralla muutaman kuvan vieraistaan.

( kuvia eilisistä bileistä )

Jaskaska lyssnaska. Vai olikse Jaska ska lyssna ska? Painaako villaisella vai painaako ollenkaan? Painottaa vai painostaa? Koska katkeaa kamelilta ristiselkä ja mistä sen voi etukäteen tietää? Liekö parempi satuloimatta lainkaan? Livahtavatko epäsuotuisat asiat reisille vai reisiin?

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin saimme vastauksia aivan pyytämättä viikonloppuna, joka kului Tampereella ja Valkeakoskella.

Autossa menomatkalla räpläsin puhelimen kameraa. Siitä Lakalaivassa pakettiautoa ohittaneesta panssarivaunusta en ehtinyt kumminkaan napata kuvaa. No, okei, Pasi se oli, mutta kumminkin. Mitä ne oikein kulkee, kahdeksaakymppiä?

Perjantaina hiihdettiin sukulaislasten kanssa Näsijärvellä. Perillä oli molemmilla nenät valkoisina. Pienempi veti itsensä niin piippuun, että palautumiseen kului koko ilta. Mutta ei suostunut myöntämään, että oli väsynyt. Sitkeä kaveri. Lauantaina olin sitkopojan lätkätreeneissä. Valmentajana oli Ransu-koira tai sen oikea käsi. Eivät sentään taklailleet, kahdeksanvuotiaat, mutta muuten näytti rankalta.

Sunnuntaina hiihdin kotijärvellä niin, että verta tuli nenästä. Tai vasta after-skilauf -sauna sen laukaisi, mutta perusteltuun päiväjärjestykseen siirryin heti eli makasin loppuillan lähinnä sohvalla ja vastaavilla pinnoilla. Rauhallisella yhdessäololla ja hyvin syömisellä on puolensa, nykyään. Ennen viikonloppu kotopuolessa kului paikalla olevia kavereita baanalle maanitellen.

Vanhempien tapa katsella televisiota on sikäli suvaitsevainen, että kaikki katsotaan. En tiedä, mitä sain irti lauantain prime-timen tanssikilpailusta. Unelmakämpästä jäi mieleen muutama hyvä sisustusidea, jotka voisi toteuttaa sillä ensi lauantain lottovoitolla. Kuten se kylpyhuoneen lasinen valokatto.

Tänään sain taas työnsyrjästä kiinni sen jälkeen, kun pääsimme ohi Uudenmaan- ja Hämeenkadun bussikonfliktista. Kilinä kuului siitä, kun kolaroijia ohittaneet bussit niistivät vielä toisiltaan peilit. Joo, oli jonoja. Mikseivät yksityisautoilijat mene koskaan lakkoon? Olisipa kaduilla rauhallista.

Olimme viimeinen lauantain lounaanlaitosta laistava lapseton nuoripari, joka sai entisestä pankista kebab-ahnehtimoksi muuttuneesta paikasta pöydän.

Kuinka valitseminen voikin aina kestää, vaikka ruokalista on joka paikassa sama? Jos sittenkin tykkäisin rullasta? Annosta odotellessa kuuluu lukea juorulehtiä, joiden yhdentekeviin jorinoihin ei jää kiinni, kun herkullinen ruuantuoksu leijaa olkapään takaa ja uussuomalainen ääni kujertaa: "Kaksi toista. Ja viisi toista. Huvaa ruoka halua."

Katsoimme annoksiamme: pitsa peitti ison, kuluneen lautasen ja tuli vielä ylikin, lautasen olisi voinut paketoida pitsalla. Vaimo piti enemmän minun annoksestani ja minä hänen. Vaihdoimme isoja viipaleita, jotka kieritimme haarukan ympärille ja tarjosimme suoraan kumppanin suuhun. Kuuma massa poltteli suuta hetkisen, vielä hetken, ennen kuin hekuman tohti sammuttaa laittikokiksella. Keskusteleminen olisi ollut yhtä tarpeetonta kuin rakasteltaessa. Saimme taisteltua puolet taikinapohjaisista laavakentistä sisuksiimme. Loput pyysimme mukaan.

T-Talolla oli kirppis. Vaimo halusi poiketa. Viimeisestä karsinasta löytyi Kentin tämänvuotinen Du och jag döden cd-puriste viidellä eurolla. Mitään muuta ei löytynytkään. Lapsi 312:sta oli ainakin kaksi nidettä. Noilla kirppareilla huomaa hyvin, mitkä kirjat ovat aikanaan olleet kirjakerhojen tutustumistarjouspaketeissa. Olin varmaankin huonolla tuulella, kun minusta lähes kaikki myynnissä olevat tavarat alkoivat p-kirjaimella.

Ulkoilutimme pitsaa pahvilaatikossa, kun koiraakaan ei ole. Kävelimme Itäharjulla ja arvostelimme omakotitaloja. Yksi pitsikuistinen vaikutti söpöltä. Räystäslautojen kunnosta päätellen omistaja vietti elämänsä ehtoota.

Kunpa voisi ostaa tuollaisen tönön, mistähän lie kaksikymmenluvulta tuokin. Pitäisi sen ihan farmaribemariremontinteettäjien kiusaksi sellaisenaan, vaihtaisi vain nimen postilaatikkoon, pitäisi pihavalona lyhtyä talonnumeron vieressä seinäseipäässä, päivien pidentyessä kantaisi edelliseltä jääneet kalusteet, inventoisi ne pihassa ja kantaisi suurimman osan takaisin, kesällä maalaisi nurkkia kuntoon ärsyttävän hitaasti yksi kerrallaan, heinäkuun retkottaisi pihakeinussa, pitkässä nurmessa könöttäisi ylpeänä vanha raudasta pakotettu kahvikalusto, jonka pöydälle olisi katettu sama porsliiniastiasto koko kesän, syyskuussa poimisi kirpeitä omenoita suoraan puusta ja katselisi, kuinka naapuri vahaa mondeotaan vesisateessa, menisi viereen, tarjoaisi ahertajalle viskiä grogilasista, mistä tämä kieltäytyisi. Kuljeskelisi pihalla violetti-mustassa art deco -tupakkatakissa ja puukengissä, kunnes kuura-aamut tulisivat, jolloin etsisi verstaasta vasaran, menisi sisälle ja löisi ensimmäisen naulan seinään. Alkaisi jutella talolle hiljaksiin kyökin hellaan klapeja lisäillessään, kamarin fiikuksen alla Kafkaa lukiessaan, viileälle vintille nukkumaan kiivetessään, ja talo vastailisi narahduksin jalkojen alla, nyt kun sinunkaupat olisi solmittu.

Kirjoittaako tässä vai mennä ulos lumisateeseen kävelemään, virkistymään ja hengittämään sisäänsä kosteaa ilmaa, kun nyt on päivän lyhyt valoisa aika?

- - -


Takaisin tullessani, hikisenä, ripustan aluspaidan kuivumaan. Kropan eri osat ovat vielä hetken erilämpöisiä, ennen kuin niskan ja hartioiden panssari lämpenee ja mahan ja kainaloiden lämpöpatteri jäähtyy. Sovittelen kotivaatteita. Puuvillahousujen nilkankuristajanarut pitää sitoa, muuten kuulostan siltä kuin tiikeri kynsineen tassuttelisi parketilla. Aion istua koneen ääressä pitkään, puen siis villapaidan. Paljasta ihoa kutittelee hetken, mutta tunne vaimenee nopeasti. Villa hengittää kuin toinen iho.

En saanut eilen glögistä tarpeekseni. Lämmitän sitä lisää. Eilen istuimme kissatalossa ja kuuntelimme brittipoppia. Minä kävin kääntymässä bussin kääntöpaikalla merenrannassa, kun tuttua pitseriaa ei näkynytkään ikkunasta. Ei kai, kun linja oli väärä. Palasin takaisin vaivihkaa. Nyt jäin pois oikeassa kohdassa. Itsekorjautuvuus.

Kissataloon tultaessa tuoksu iskee aluksi päin naamaa, pian sitä ei huomaa lainkaan. Yksi vieraista sai nenästään pideltävaää, vaikka kissanomistaja olikin. Lähden kotiin ensimmäisellä yöbussilla. Keskustassa S jää grillijonoon, joka pursuaa nuorta energiaa. Minä jatkan toisella yölinjalla kotiin. Jään pois kioskin kohdalla, vaikka edempää, tien laidasta matka olisi lyhyempi. Nousu puiden reunustaman mäen kautta on kuitenkin kauniimpi.

Aamulla olin vesijumpassa läheisessä kylpylässä. Aamurähmäisten silmien alle vain omppu ja lasi vettä, jotkut uikkarit kaapista, hm, pyyhe ja menoksi.

Caribian uintialtaalla lekotteli vanhuksia pienissä ryhmissä. Pari yksittäistä nuorehkoa naista oli omissa oloissaan. Portaiden vieressä oleskelevat naiset jo kommentoivat, kun laskin nilkan veteen: "että äläs poika tuu, tääl alkaa vesijumppa!" En vissiin kuulu kohderyhmään. Vaimolle ei huomauteltu mitään.

Energinen nuori ohjaaja piti aika kyytiä. Musiikki oli jannetulkkia ja jotain ylienergisiä huoltoasemakokoelmia. Fiilaten ja höyläten -smurffiversio oli pappojen mieleen.

Lähtökiireeni kostautui. Uikkarini olivat aivan liian löysät. Nopeissa liikkeissä uimahousut jäivät jälkeen. Pelkäsin, että pylly näkyy ja kikkeli vilkkuu. Onneksi uima-altaan vedessä ei pääse sillä lailla katselemaan. Tahallinen alastomuus on noloa ja hävettävää, tahallinen kiihottavaa. Niin makaavat stereotypiat.

Jumppa oli kivaa, aika rankkaa tosin. Ohjaajalla kastui paita. Tuliko meillekin hiki?
Vesijumppa helppoa, veden alla kun liikkeet voi tehdä juuri niin isosti tai pienesti kuin hyvältä tuntuu. Eipä minulla koordinaatio riittäisikään tavalliseen aerobiciin.

Jumpan jälkeen oli mukavaa palautella lihaksia erilaisissa hierovissa suihkuissa. Kävin ulkona ja kylmäaltaassa. Kylmää oli. Höyrysauna aukaisi nenän.

Tavallisessa saunassa vanhat papat puhuivat tietokoneista: "Kuinka ne nuoret niitä niin osaavatkaan näpelöidä – kuusivuotias jo päihittää vanhan miehen."
Keskustelu sai sellaisiakin sävyjä, että papat kokivat nuorten jotenkin pröystäilevän taidoillaan. "Kun se vävypoikakin niin kauhea nopeasti klikkaili kun se sitä ohjelmaa asensi – eihän siinä pysyny lainkaan perässä."

Minä ajattelin itsekseni, että siitähän on tietoa mistä on kokemusta. Kai ne koltiaiset koneensa hallitsevat, kun niitä päivät pitkät käyttelevät. Samanlainen osaamistaito, välineen hallinta se on kuin puukon käyttö. Vaikka maailma on käpylehmien ajoista muuttunut valtavasti, ihmisaivot ovat pysyneet samanlaisina. Tiedonomaksumiskapasiteetti ole lisääntynyt. Nuorilla säiliöt ovat täyttyneet eri merkkijonoista. Nykynuoret eivät puolestaan metsässä erota supikoiraa hamsterista tai puolukoita variksenmarjoista.

Kävin hakemassa saunan ovelta paperisen takapuolenalusen, että sain kuivattua jalat, tavallista paperia kun ei ollut missään. Otin tähän mallia samoilla kaapeilla pukeutuvilta vanhemmilta miehiltä. Osaavan käsissä välineiden hallinta on kuin runoutta, tuumin. Osaamattoman askartelu on räpiköintiä. Taitaja katsoo ympäristöään luovasti ja soveltaa. Apinointi on maailman sivu opettanut osaamattoman, jos ei nyt taitajaksi niin ainakin selviytyjäksi. Fysiikassa kappaleilla on vain muutamia funktioita. Loppu maailma, kaikki arjen esineet ovat näiden vähien ideaalien sovellusvariantteja.

Uinnin ja YTHS:llä syönnin jälkeen kotiin polkiessa vesitihkukin tuntui mukavalta. Aamuliikunta autuuttaa.

Leikin tänään pojan kanssa, jonka nimi merkitsee ”ihan OK”. Kolmivuotias nakkaili leluja liukumäkeä Rosson pallomereen. Minä seurasin vieressä, kommentoin laskuja ja kuivattelin vuotavissa vaelluskengissä kastuneita sukkiani. Aiemmin jokirannassa poika tavasi ”Ukko Pekka” laivan kyljestä. Poika osasi lukea, vaikka oli vasta kolmivuotias. Hän tunsi myös kaikki automerkit, eikä pelkästään merkit vaan mallit myös ja kommentoi jokaisen vastaantulevan ja ohitetun pysäköidyn auton: ”Tuossa on Lenault Klio”. Olen kuulemma ollut itse samanlainen. Tämä ei sentään päristellyt suullaan matkien autonääniä.

Rossossa on ihan OK hiippailla sukkasillaan. Minkkiturkki-kullattunuppinen kävelykeppi –pariskunnat: jos haluatte syödä elegantisti, tulkaa Rossoon. Ja niinhän te näytte tehneen. Hahaha. En tiennytkään, kuinka suosittua ulkona eli raksheserossossa syöminen onkaan lapsiperheiden keskuudessa siihen aikaan alkuiltapäivästä.

Kolmivuotias olisi ihan kiva. Miksei lapsia voisi hankkia vasta sen ikäisinä? (Tai voihan sitä, jos adop…) En nyt vain pysty kuvittelemaan avutonta vauvaa tuohon viereen. Sen vaatima herkeämätön huolenpito tuntuu liian suurelta taakalta. Hyvä kun pystyy huolehtimaan itsestään. Ai niin, käy kaupassa jos haluat syödä huomenaamulla.

Vuohenjuustopitsaltani huomaan, etteivät makaronit ja lihapullat maistukaan pojalle, vaikka äiti oli hakenut preferoinut listasta mauttomuustakuisen perusvaihtoehdon. Pitsani on ihan OK. Ehkä en vain koe asioita kovin voimakkaasti, niin että vaikka inhoaisin jotain ruokaa hyvin vahvasti. Kokeilin jo lapsena kaikkia ruokia. Tai ehkä vanhemmat vain pakottivat. En muista. Käytin lapsena myös sujuvasti mausteita. Kun joskus jossain kylässä sain sitä mautonta perusmössöä, jota muut lapset söivät, olin oksentaa.

Lasten kanssa oleminen on niin ehdotonta. On oltava hetkessä läsnä. ”ETSÄ KUULLU KUN ROPOTTIAUTO LASKI?” Vastausten ei tarvitse olla monimutkaisia, kunhan niitä tulee. Aikuisten kanssa on vaikeampaa. Toisinaan ristipistoa pimeässä, väärää tökkäystä, virhettä varoen, toisinaan harmaantahmeaa kylmää kuravelliä: mitä sanoa ihmiselle, jota ei sitten vakinaistettukaan vaikka lain puite täyttyisi, vaan edessä on äkkiä kuiluna alla aukeava kilometritehdas?

”Voimia”, sitä toteaa puoliääneen, kun on ensin puhkunut hämmästykseltään sympaattisia lauseita ja on miltei taputtaa olalle, kävelee vieressä, koettaa keksiä skenaariosta jotain lohduttavaa, kuvittelee itsensä samalla itsensä kertojan paikalle ja miettii, kuinka kipuilisikaan jo ja manailisi kovaan ääneen, potkisi seiniä ja haukkuisi pahoja ihmisiä, syyllisiä, kun itse päähenkilö kävelee vieressä, puhuu rauhallisesti, katselee maisemaa. Lumi narskuu. Nenä vuotaa. Talvet tulevat yhdessä yössä pitkien leutojen syksyjen perään, ja oravat huomaavat ettei mitään talvivarastoja ollutkaan, tai ne oli joku jo syönyt. Kaikki näyttää olevan ihan OK eikä sitten olekaan.

Haircut with a chainsaw. Takaisin kotona kaupan kautta, painava muovikassi toisessa sarvessa, ohut puuteri tekee vaikeastakin maastosta petollisesti ajettavan näköisen. Lumi on muuttunut aamun kuurasta ja iltapäivän märistä räteistä kreppipaperiksi, joka lavastaa ikkunanäkymän maisemaksi.

Villapaidassa on omituisia, melkein erottumattomia läikkiä rintamuksessa. Lukioaikaisia ruokatahroja? Hiuksia lähtee tukoittain, kun nykii niskavilloja. Parta haisee, sukat kasvaa enkä edes tykkää Freukkareista. Olen täällä koska aion viedä roskat. Panen soimaan Turmion Kätilöiden Pahan ihmisen ja avaan tiedoston.

Viime yönä näin unta, että ajoimme autolla maantietä, jonka asfaltti oli kulunut vaaleanharmaaksi. Tietä reunusti molemmin puolin matala kaide, kuten kosteikkopaikoissa on tapana. Katselin juuri tien oikealla puolella kohoavaa kauppakeskusta, kun havahduin ajavani suoraan veteen. Maisema olikin muuttunut järveksi, joka ympäröi meitä joka puolelta, ja tie johti suoraan veteen. Vesi roiskui komeasti molemmin puolin monimetrisinä pärskeinä. Nyt hukutaan, ehdin ajatella. Auton vauhti riitti juuri ja juuri sen eteen yhtäkkiä ilmestyneelle pienelle luodolle.

Luodolla ponkaisimme autosta ulos, huokasimme helpotuksesta ja aloimme luontevasti jutella paikalle jostain ilmaantuneen jonkinlaisen pelastuslautan väelle, kun näin sivusilmällä automme liukuvan taaksepäin, kunnes sen takapyörät erkanivat luodon pinnasta, ja auto hitaasti keula pystyyn nousten liukui veteen. Käsijarru, ajattelin.

Tällaisia autolla-yllättäen-veteenjoutumisunia on viime aikoina tullut nähtyä useita. Mikä lie niiden teema? Miksi vesimotiivi? Näissä unissa vajoaminen jää aina kesken. En kyllä erityisemmin pidä vedestä, paitsi maisemassa. Vesikammo vaivaa sen verran, että vieraassa paikassa uidessa, jos pohjaa ei näy, yritän uida mahdollisimman vähäeleisesti, ettei mikään kuviteltu vesikasvi tarraa jalkaan ja vedä pohjaan. Pelkkä kosketuksen kuvittelukin saa sätkimään ylimääräistä, mikä puolestaan altistaa osumiselle, ja...

Pattereilla toimiva langaton ovikellomme on ollut viikon jäähyllä. Se alkoi soimaan itsestään viime tiistai-iltana kymmenen aikaan. Kukahan siellä tähän aikaan, tuumin, mutta pukeuduin kuitenkin asianmukaisesti ennen oven avamista. Avasin oven. Rappukaytävässä oli valo, mutta se oli tyhjä. Ei poisjuoksevia askelia, ei etäistä puhetta. Vedin oven kiinni ja pukeuduin ulkovaatteisiin. Vaimo oli päässyt iltavuorosta, ja olin lupautunut kävelemään vastaan. Ovikello soi. Tällä kertaa olin tuntumalla ja avasin oven saman tien. Ei ketään. Riemastuin virheellisestä kutsusta ja kiskoin kellon vastaanottimen ovesta ja irrotin siitä patterin. Onneksi hyväkäs ei keksinyt temppuilla aamuyöllä.

Eilen kokeilin palautella patteria kelloon, jos se vaikka olisi rauhoittunut. Patterit sisään, naks naks. Ovikello soi: ding-dong ding-dong dongding ding-dong. Jaaha, sama peli. Kävin kumminkin varmistamassa, ettei oven takana luurannut pilailijaa. Siellä olikin alakerran naapuri. Onneksi oli sentään pitkät kalsarit jalassa, tuumin, kun hän esitti kutsun kello viiden teelle. Vaimo oli kuulemma leiponut. Juu, olimmekin haistaneet tuoksun hississä. Kiitimme kutsusta. Hörppäsimme omat teemme seisaaltaan, laitoimme valmiit voileivät jääkaappiin ja pukeuduimme aavistuksen kotioloja virallisemmin, housut ja hameet jalkaan, paidat päälle, pakkelia naamaan ja hiuslenkkiä niskaan.

Isäntäväki oli kova puhumaan, vieraiden tehtäväksi jäi natustaa pullaa ja kieltäytyä rannetta kupin päällä vaakasuuntaan heilutellen santsikupillisista. Ilta jatkui olohuoneessa kultareunaisen kristallikruunun alla. Naisväelle kaadettiin roseeta, miesväelle viskiä. Koiravainaa käväisi mielessä, kun puhe johtui taloyhtiön asioihin, mutta luottamustoimille olikin jatkajat kiikarissa.

Keskustelu soljui oikein mukavasti, kun aiheita kohdeltiin sen verran hellävaroen, ettei kukaan alkanut avautua tai saarnata. Isäntä tuntuu olevan melko hyvin perillä talon asukkaiden asioista. Uteliaisuus ei vaikuta pahantahtoiselta, häneltä tuntuu lipsahtavan enemmänkin lapsenomaisesti yksityiskohtia naapureiden elämästä. Ikkunan vieressä on selvästi istuttu. Mainitsihan hän vakioistumapaikakseen keittiönpöydän jääkaapin vastaisen puolen, siitä kun näkee niin hyvin ulos. Hieman tuollaisen kuuleminen tietysti mietityttää. Kuinkahan hyvin meidän asiamme ovat tiedossa? Onkohan meiltä kuulunut meteliä? Pitääkö alkaa riitelemään elekielellä?

Aika jännää kuitenkin, että arviolta neljäkymmentä vuotta meitä vanhempi pariskunta kutsuu meidät kotiinsa iltaa istumaan. Ilta meni mukavasti. Taisimme olla hieman hiprakassa, kun hipsimme yhdentoista aikaan portaat ylös asuntoomme. Ennen nukahtamista keskustelimme illan tapahtumista hetken sängyssä, varmuuden vuoksi vain puoliääneen.