Eipä se uuden kotisivutilan saaminen niin helppoa olekaan:

Ohjeita hakemuksen tekemiseen

[palveluntarjoaja]n resurssit ovat rajalliset, emmekä voi myöntää tunnuksia turhan takia, sillä tällöin ilman tunnusta saattaa jäädä joku, joka sitä todella tarvitsee. Tämän takia vaadimme hyvät sekä tyhjentävät perustelut palvelun saamiselle.

Sivutilojen perusteluissa tulee ilmetä selkeästi mihin tarkoitukseen sivut tulevat, mitä niihin ajattelit laittaa, miksi haluat sivusi juuri [palveluntarjoaja]uun. [---]

Katsomme myöskin kirjoitusasun, siitä selviää hyvin paljon kuinka vakavissaan hakija haluaa palvelua, sekä saa hyvän kuvan hakijan henkisestä tasosta. Kirjoitusvirheet on myöskin karsittava mahdollisimman pitkälti pois, muutama typo sallittaneen, sitä pahemmista tulee todennäköisesti hylky. Myöskin turhanpäiväinen mielistely on turhaa, käsittelemme hakemukset niiden sisältämän asiatekstin pohjalta.

Jos tosissasi haluat palvelun, näe vaivaa hakemuksesi eteen. Hakemusta tehdessäsi olisi hyvä käyttää perusteluihin aikaa ainakin 20min. Hyvänä nyrkkisääntönä voidaan pitää n. 100 sanaa.

Odotamme asiakkaalta kypsää ajattelua hakemuksen suhteen, siis turhat "kokeillaan jäätä kepillä"- kokeilut voidaan unohtaa. Iloisia hetkiä hakemuksen tekemisen parissa :)

HUOM! Jokaisen hakemuksen tiedot tarkistetaan, on turhaa tehdä hakemusta virheellisillä tiedoilla. Jo kertaalleen virheellisillä tiedoilla hakeneet ja uuden tunnuksen tehneet joutuvat tarkempaan syyniin, sekä matalempaan käsittelyprioriteettiin.

Tuossa yllä on tietysti muutama kohta, joihin voisi puuttua... antaa nyt kuitenkin olla. Käsittely oli ainakin nopea. Vastasin tämän jälkeen pidemmin, 35 sanalla. Jos ei kelpaa, painatan käyntikortteja.

"Mulla on ollut oma kone jo viis vuotta", ilmoitti tokaluokkalainen, kun olin aloittamassa siitä, mihin hiiri kiinnitetään. Täällä hevoshaan viereisessä koulussa on käytävällä kärryllinen kannettavia oppilaiden käytössä. Tietokoneluokasta täällä on luovuttu, ja niinhän sen pitää ollakin: kone on työkalu, joka otetaan tarvittaessa esiin.

Eräs aikakausi on päättymässä. Kirjautumisikkunassa lukee, että utu-tunnukseni vanhenee lopullisesti 1.10. Olen tullut polttamaan talteen yliopistoaikaisia tiedostojani, enne kuin ne tuhoutuvat. Istun uudehkon kasvatustieteiden laitosrakennuksen mikroluokassa ja kirjoitan tätä viimeistä huutoa olevalla Dellin koneella. Tässä on Vista, onpa hienon näköinen läpikuultavine ikkunanreunoineen. Toista oli ennen.

Muistanpa aikaa, kun saavuin yliopistoon 1996. Oli jokin sateinen syysilta. Nuohosin Horttokujalla tuolloin sijainneessa mikroluokassa perähuoneen mac-koneilla. 486-PC:ille oli jono, koska kukaan ei uskaltanut käyttää mäkkejä.

Jos Pineen oli tullut sähköpostia, se oli joko muutamilta kaverilta tai yliopistolta. Netscape Navigatorilla ei viitsinyt kauaa surffailla, jos ei tiennyt kenenkään http-osoitetta. Hakukoneet eivät löytäneet juuri mitään, koska juuri millään yhteisöllä, yrityksellä tai virallisella taholla ei ollut sivuja. Jos oli tylsää, piti tutkia yliopiston kotisivujen käyttäjälistaa ja etsiä linkkejä jonnekin.

Olimme tehneet minulle kotisivut kaverini kanssa, joka aloitti Tampereen teknisellä korkeakoululla. Sivuilla oli opiskelijakortista skannattu kuva pärstästäni ja sähköpostiosoitteeni. Mitäpä siellä on nykyään? Sieltä löytyy kirjoittamiani lehtijuttuja ja jotain triviaa. Yhdessä vaiheessa olin laittaa CV:ni näkyville, mutta se tuntui liian nololta. Sen sijaan olen ilman vastaavia kainoutta pystynyt bloggaamaan sisäisistä tuntemuksistani. En tosin ole omalla nimelläni, vaan täällä pseudonyymin takana.

Mitä seuraavaksi? Pelottelevat, että nahkurin orsille joutuvat itseään verkossa levittelevät. Töistä saadaan kenkää ja parisuhteista rukkasta. Eipä siis ajoin huvita tämäkään. Mitäs täällä roikkumaan? Jos vain sammuttaisi valot ja sukeltaisi suuren, verkkoelosta mitään tajuamattoman anoyymin peelomassan sekaan?

Uusi kotisivutila pitäisi ainakin jostain löytää. Ideoita?

Tein päivän hyvän työn. Korjautin tietokoneen, joka hyrisee nyt tuossa vieressäni. Olen mikroluokkapoliisi. Sellaisiksi eltaantuneet graduilijat vain muuttuvat, odottakaas vain.

Ote tutkintapöytäkirjasta: Joulun alla tämä mikroluokka, jossa toisinaan hikoilen, sai ihkauudet mustanpuhuvat merkkikoneet littein näytöin. Pian yksi niistä meni kuitenkin epäkuntoon, ja menipä oikein niin jumiin, ettei mikään auttanut, ei näppäimistön näpsyttely eikä virtanappulan painelu. Virtapiuhan kiinnityksenkin testasin. Laitoin pulmalinjalle viestin. Tänään, pari viikkoa viestin jälkeen viereinen kone oli edelleen pimeänä. Keskipäivän mikroilijajono oli pidentynyt jo kymmenen turhautumistaan pulisijan letkajenkaksi. Jonossaolijoiden läsnäolon tiedostaminen söi keskittymiseni. Hyppäsin tuohtuneena pisteeltäni ja hisseilin yläkerran atk-keskukseen huutaen UUAA-UAA.

Ja kappas, face-to-face -palautteen responssi oli liki välitön. Tuskin ehdin takaisin ilmoittamasta koneen epäkuntoisuudesta passipaikalleni kynää pyörittämään, kun ovesta pelmahti aateekookeskuksen puuhapete konetta ihmettelemään. Aikansa se sitä käänteli ja naksutteli, mutta ei se vironnut ammattilaisenkaan käsissä. Eikä kaverikaan onnistunut.
-Ei oo meillä näitä lattanoita varalla. Tuodaan siihen putki.

Pian se toinen, Bo Carpelanin näköinen aateekoohahmo kanniskeli viereeni sellaisen kuvaputkellisen höyrymonitorin. Taas rullaa sähköposti kilvan wöödidokumenttein kanssa ja leikkiä lyö.

Eipä kestä, hyvät kansalaiset. Teenhän vain työtäni. Hajaantukaa.

Ja Marimba silloin kumartuu kuollutta katsomaan,
ei tuntematon ole tuo, vaan tuttu vanhastaan;
mut alla hänen otsansa punoittaa suoni nyt,
on luoti käynyt sydämeen, on bittivirta ehtynyt.

Rakas päiväkirja. Voisinpa kirjoittaa tämän merkinnän oikein kaarevalla kaunokirjoituksella. Tänään nimittäin tapahtui graduilijan kohtaamista vaikeuksista ehkä se klassisin: tietokone otti ja simahti.

Niin-in. Uskollinen koneeni (6,5 v.) ei enää tänä sunnuntaina herännyt päivällistorkuiltaan lepotilasta. Hiirtä klikatessani sen silmä pysyi pimeänä. Käynnistelin sitä muutaman kerran virtanappulasta, kokeilin virtajohtoa sekuntikello toisessa kourassa ja annoin tekohengitystä uusien ohjeiden mukaan: 30 pamautusta ja sitten pitkä puhallus(huaah). Ei reaktiota. Potilas kyllä hengitti, pieni propelli hurisi tutusti aina virtaa antaessani, mutta järki ei palannut. Kovalevyn löytymisestä kielivää kraak-ääntä ei kuulunut.

Aamupäivän läpsytin toimi vielä ihan normaalisti. Päivän hengen mukaisesti ei käynyt tuho heikkoon ja huonoon otsaan, puoliksi irti repsottavaan näyttöön. Parempahan se pyrki vain, jaloon tietokeskukseen, koneen kovalevyyn.

Onneksi olin eilen ottanut gradutiedostoista varmuuskopiot yliopiston verkkolevylle. Olen vähän laistanut niistä, yleensä olen muistanut varmistella noin kuukauden välein. Onneksi koneen muukin sisältö oli varmuuskopioitu syyskuussa, kun langattoman verkkokortin asentamiseksi koko käyttöjärjestelmä piti päivittää.

Veisu I: Kiitos ja ylistys sille, että eilen ennen viihteen pariin siirtymistä olin kerrankin kirkkaasti järjissäni (ja varmuuskopioin).

Veisu II:

Älyä vaikka äijäl' itsellään ei olis liiemmin
niin kopioinnin varmistus mit' huolellisinkin
siit korostaen kukaan lie ei liiaks paasannut,
kosk v**uttaa kuin oravaa
jos talteen muuta ei kuin hiukka ripponut.

Veisu III: (johon kaikki lapset yhtyvät korkealta ja kovin veisaten)

Varmuuskopio! Varmuuskopio!
Magnifico!
Bee-elzebuub macchina elettronico!
Memento var - muus - ko - pi - oooooo!

[edith 6.2.2006 kello 08.01]
Kone toimii. Eilinen slaaki olikin vain ensimmäinen varoitus. Puh.

Aina kannattaa hoidella asiat. Manasin täälläkin aiemmin palauttamatta jääneitä toimimattomia mustekasetteja. Tuossa yksi päivä viime viikolla vaimo sanoi: "Nyt kyllä pannaan ne kasetit pakettiin ja palautetaan. Korvaavat sitten jotain jos korvaavat."

Äsken tuli FinInkiltä sähköpostia: palauttavat puolet kasettien (musta ja kolmiväri) hinnasta. Melko reilua.

Nyt pöytäraketissa hyrräävät Euromarketista ostetut hoopeen omat palikat ja hyvin pyyhkii. Muksua.


Aiemmat jaksot:
musteininää 7. tammikuuta 2006

mustekasettiongelma 6. helmikuuta 2005

Mihin hittoon uusi tulostin muka tarvitsee 800 megatavua tilaa asennustiedostoille? Sehän on puolet tämän esikouluikäisen läpsyttinen levystä. Ei vetele. Onneksi luin suihkuttimen speksit ennen ostamista.

Tulostusolot kotona ovat vielä tuosta huonontuneet. Nykyään ei tapahdu mitään mustevalon vilkkumista lukuunottamatta. Patruunat vain jotenkin jäivät palauttamatta. En kyllä haluaisi ostaa toista toimimatonta harakiripatruunasettiä(yht. 40e). Valmistajan alkuperäiset maksavat 80e. Uutta tulostinta en näemmä voi ostaa. Uutta tietokonetta ei ole varaa ostaa.

Mussun mussun. Onneksi koululla voi tulostaa, ainakin silloin, kun mikroluokassa on paperia ja kun siellä ei ole ruuhkaa, eli yöllä.

Se finink.comista ostamani mustekasetti, josta jo kerroin, saapui kyllä nopeasti, seuraavana päivänä, mutta tulostustilanne ei silti ole vielä ihan kohdallaan. Nimittäin. Tulosteet ovat harmaanmustia: joka toinen rivi on tummempi. Lisäksi joka kerta tulostettaessa kone ilmoittaa, että mustekasetti on asennettu virheellisesti. Onko vika kasetissa? Eikö se olekaan yhteensopiva, vaikka sopivuus varmistettiin moneen kertaan taulukosta FinnInkin sivuilla? WTF? Täytyypä kirjelmöidä sinne ja kysyä.

En viitsi edes kertoa, että heti mustekasetin vaihtamisen jälkeen kone lakkasi liki viikoksi kokonaan keskustelemasta tulostimen kanssa. Tiedonsiirtoyhteydessä on jotain vikaa, se ilmoitti. Niinpä kai, kun kone joko stallasi tai kaatui tulostusta yritettäessä. Onneksi tuo vaiva meni itsellään ohi. Onni on (yhä) käyttää Win-Down-syndrooma 98:a.